Pelastaja

[XVI] Vastuu ja vastuuttomuus

Kahvi oli Toukosta yhtä pahaa kuin aina. Se maistui liian vahvalle, kitkeryys oli liikaa kielelle. Jo pidemmän aikaa hän oli epäillyt, että kahvia joivat oikeasti vain ihmiset, jotka olivat siihen pahasti koukussa, eikä kukaan oikeasti pitänyt siitä.

Silti hän aikoi opetella juomaan kahvia, sillä niinhän aikuiset tekivät. Ja nyt hän oli aikuinen.

Kristiina ja Hannu olivat tulleet takaisin risteilyltä muutama tunti sitten ja olivat parhaillaan käymässä kirjastossa. Sitä ennen kaikki olivat lähteneet aikaisin aamulla, viimeisimpänä heistä Jonatan ja Saga — Jonatan oli pitänyt käytännössä kiskoa autoon.

Toukon puhelin värähti kerran. Tietyllä tapaa hän toivoi, että eilen niin passiivisena ja etäisenä esiintynyt Isak laittaisi viestiä; toisaalta hän ei halunnut juuri nyt jutella kenenkään kanssa.

Viesti olikin kuitenkin Kristiinalta. "Voisitko laittaa kahvia tulelle? Me lähdemme tästä juuri takaisin. Kaarina tulee kylään."

Puhelin värähti vielä toiste. "Ai niin, ja laitatko mehua samalla? Lillille ja Kaapolle. Myös Joona tulee."

Touko teki työtä käskettyä. Hänestä tuntui hyvältä tehdä aivan arkipäiväisiä asioita, laimentaa mehua juuri sopivaksi, napsauttaa kahvinkeitin päälle niin, että sen valo syttyi. Mikään ei tuntunut olevan poissa paikaltaan.

Kahvi oli juuri keittynyt loppuun, kun pihaan ajoi auto. Lyhyellä vilkaisulla Touko näki, että Kristiina oli ehtinyt paikalle Hannun kanssa ennen siskonsa saapumista. Valot sammuivat ja Kristiina astui ulos keltainen kangaskassi kädessään.

"Toin tällaisen", Kristiina sanoi ja laski kevyesti Toukon eteen pöydälle muovipäällysteisen kirjaston kirjan, joka näytti nuottijulkaisulta.

"Kiitos", Touko vastasi ja vei kirjan huoneeseensa. Ovikello soi, ja Touko jäi huoneeseensa istumaan, kun hän kuuli Kristiinan suorastaan kipittävän ovelle.

✦✦✦

Touko selasi nuottijulkaisua ja oli menossa sivulla seitsemän, kun Joona koputti ensin ovelle ja astui sitten sisään. "Mitä ukko?"

"Ei kai tässä kummempia", Touko sanoi ja laski kirjan alas.

Joona istuutui koulupöydän ääressä olevalle tuolille. "Joko on lomasuunnitelmat toteutettu?"

"Eipä niitä oikeastaan ollut", Touko selitti.

"No?" Joona ihmetteli. "Sähän täytit kaheksantoista. Hitto, sehän on varmaan paras kesä ihmisen elämässä."

Olisi varmaan, jos paras ystävä ei olisi kuollut, Touko mietti, ja halusi sättiä Joonaa tahdittomuudesta — sitten hän mietti, mitä se olisi auttanut, ja jätti asian sikseen. "No siis, oonhan mä kaikenlaista tehnyt. Oon ollut kavereilla yökylässä ja muutama tyyppi on ollut täälläkin. Kävin juoksulenkillä ensimmäistä kertaa. Ja vedin kerran ihan liialliset kännit."

"Sehän kuulostaa jo joltakin", Joona sanoi laiskassa asennossa, jalat kohti kattoa.

Touko hymähti. Kaikki se kuulosti hauskalta näin ääneen sanottuna, mutta hän olisi silti vaihtanut kaiken pois vain saadakseen viettää kesän loppuun Violan kanssa. "Sä olit kuulemma joutunut kotiarestiin tossa vähän aikaa sitten."

"Joo", Joona hörähti. "Lähdin Helsinkiin yhden muijan bileisiin. Mä olin nähnyt sen aikaisemminkin. No, siellä meni yli sitten siihen pisteeseen saakka, että piti soittaa äiti hakemaan mut pois."

Touko ei oikeastaan ollut järkyttynyt Joonan toiminnasta; samanlaista vastuuttomuutta oli jatkunut jo muutaman vuoden. Häntä järkytti ennemminkin se, miten Joona puhui toimistaan tyytyväisenä, aivan kuin tämä olisi ylpeä siitä, mitä oli tullut tehtyä. Hän ei myöskään tiennyt, miten pitkälle asioiden pitäisi mennä, ennen kuin Joona tajuaisi hidastaa vähän.