Pelastaja

[XX] Jonkun toisen elämä

Touko siirsi ykkösvaihteen silmään. Joona kaikkosi hänen näkökenttänsä reunasta, kun hän kiihdytti takaisin tielle. "Mitä luulet, mitä sen vanhemmat sanoo?"

"En tiedä, kun en tunne niitä", Isak vastasi. "Eiköhän se siitä. Se ei varmaan kerro, että sille tarjottiin huumeita, mutta hiton hyvä että se ei ottanut niitä. Mun mielestä on väärin, jos se saa rangaistuksen."

Touko vastasi myötäilevällä hymähdyksellä. Hän katsoi huolellisesti taakseen liittyessään kaistalle hänen vasemmalla puolellaan. Liikennettä oli paljon jopa perjantaipäiväksi.

"Mä en tiedä, huomasitko sä, mutta se katsoi sua koko ajan ylöspäin", Touko selitti päästyään turvallisesti kaistalle. "Sä voisit puhua sille useamminkin järkeä, niin ehkä se alkaisi pikku hiljaa ottamaan vastuuta enemmän."

"Oikeastiko?" Isak kysyi ilahtuneena. "Kiva tietää! Ehkä mä voisinkin puhua sille toistekin."

Vain vaivoin Touko sai pidättäydyttyä painamasta jarrua, kun hän näki taajamasta kertovan liikennemerkin. Mitä lähemmäksi Markun ja Kristiinan kodit tulivat, sitä vähemmän hän halusi sitä, mitä oli tekemättä. Samanaikaisesti hän kuitenkin tiesi, ettei hän voinut vältellä kertomista loputtomiin, jos hän halusi koskaan elää elämäänsä normaalisti.

Isak näki Toukon hermostuneisuuden läpi. "Onks tää huono hetki tehdä tää?"

"Ei", Touko sanoi hampaat irvessä ja yritti vakuuttaa samalla myös itselleen, ettei ollut ryhtymässä huonoimpaan vetoonsa koskaan. "Ei todellakaan."

Ikuisuudelta tuntuneen ajan jälkeen he saapuivat vihdoinkin taajaman laidalle, lähelle merenrantaa, jossa Markku Virrankoski asui niukasti kalustetussa omakotitalossa, joka oli kuitenkin yhtä kaikki hänen omansa. Pihassa oli juuri ja juuri tilaa kahdelle autolle, ja Touko hivutti auton varovasti punaisen, pienen auton viereen. Sitten hän veti syvään henkeä.

Isak laski kätensä Toukon polvelle. "Haluutko sä, että mä tulen mukaan saman tien, vai odotanko mä täällä ja tulen myöhemmin?"

"Kun mä en yhtään tiedä", Touko huokaisi. "En mä yhtään tiedä mitä mä teen."

"Tee niin kuin yleensä tekisit", Isak sanoi ja vei kätensä Toukon hiuksiin, jotka olivat puhtaat ja ilmavan tuntoiset. "Ei sun tarvi olla mitään muuta kuin sä itse olet."

Touko naurahti vaivaantuneesti. "No, jos mä käyttäytyisin mulle normaalisti, niin mä en koskaan sanoisi kenellekään mitään ja piiloilisin koko loppuelämäni ajan. Tai hetkinen, jos mä olisin koko ajan käyttäytynyt mulle tyypillisellä tavalla, niin ei me edes oltais tässä. Ei ole mulle tyypillistä, että mä uskaltaisin puhua yhtään kenellekään mistään."

Isak suuteli Toukoa kevyesti ja hetken aikaa Touko oli vain valmis unohtumaan samaan paikkaan, mutta heräsi ajatuksistaan, kun Isak irtaantui. "Mä odotan täällä vaikka aluksi sitten. Tuu hakemaan tai soita, jos mun on sopivaa tulla sinne."

Kuului napsahdus, kun Touko painoi turvavyön avauspainiketta. Auton ovi kolahti hänen takanaan kuin jylisevä bassorumpu, eikä hän ollut tuntenut oloaan aikoihin näin yksinäiseksi.

Tuttuun tapaansa Touko koetti ovea ennen kuin ryhtyi kaivamaan avaimiaan taskusta. Ovi ei ollut taaskaan lukossa; ei ollut Markulle tyypillistä lukittautua taloon.

"Hei", Touko sanoi ääni värähdellen eteisessä. Hän inhosi sen sävyä, se oli epävarmempi kuin yleensä, ja siihen sekoittui häivä myrkynvihreää itseinhoa, vaikkei hän ollutkaan täysin varma siitä, mitä hänen tulisi inhota. Viimeksi hän muisti kuulostaneensa samanväriseltä silloin, kun hän oli saanut alakoulussa rangaistuksen pulpettiin piirtämisestä ja joutui kertomaan siitä vanhemmilleen. Paikka oli ollut sama, mutta tapahtumasta oli nyt jo lähes vuosikymmenen verran aikaa — se tuntui nykyhetkeen verrattuna siltä kuin vertaisi kärpäsen liiskaamista ja murhaa.