Pelastaja

[VII] Nuotion loimussa

Kello oli yksi yöllä. Vuorokauden pimein aika ei kuitenkaan ollut heinäkuussa kovinkaan tumma, ympärilleen näki myös kauempana nuotion hehkua. Loimu houkutteli paikalle joka tapauksessa yöperhosia, jotka viehättyivät valosta aivan kuin ihmisetkin keskellä yötä.

Toukon oli kevyt olla. Kolmannen tölkin jälkeen olut alkoi maistumaan paljon paremmalta, ja kukaan piirissä ei ollut enää täysin terävimmillään. Karinin tuoma toinen muovipussi oli päässyt käyttöön.

Isak kaivoi farkkutakkinsa taskuja ja otti sieltä esiin tupakkaa, jota tämä ojensi ensin Jonatanille ja sitten tarjotteli sitä Toukolle. "Maistuuko?"

"Mä en röökaa, enkä oo koskaan edes kokeillut. Oon vähän tylsä", Touko selitti. "Älkääkä luulko, että kokeilisin vaikka oonkin juonu."

"Röökaa?" Isak sanoi ja tuhahti. "Oletpas sä viaton."

Touko katsoi tarkemmin savuketta, jonka Jonatan jo sytytti palamaan ja veti henkosia. Makea tuoksu täytti ilman, eikä siltä voinut välttyä. Savuke oli kuin tupakka, mutta löysemmän näköinen, eikä siinä ollut suodatinta. "Kannabista?"

"Ei oo pakko", Isak vastasi ja veti savukkeen pois. "Ei me tyrkytetä, se on syvältä."

"Ei oikeesti ole pakko", kommentoi Kalle vierestä. "Mäkään en oo koskaan, eikä Sagakaan tykkää. Karinista en tiedä."

"Mä voisin ottaa, jos tarjoot", Karin sanoi Isakille. Isak ojensi hitaasti savukkeen Karinille, joka veti ilmaa savukkeen läpi keuhkoihinsa ja yskäisi, kielien hyvin selkeästi siitä, ettei Karin ollut kovin tottunut savuttelija.

"Amatööri", Jonatan nauroi. Itse asiassa Jonatan nauroi tarpeettoman pitkään yksinkertaiselle lauseelle, ja hänestä olisi kuka tahansa nähnyt jo kauas, ettei tämä ole täysissä ruumiin tai sielun voimissa. Jonatan vaikeni vasta, kun Kalle läimäytti tätä selkään ja kehotti rauhoittumaan.

Toukon vatsanpohjassa kutitti ja hän mietti, oliko hän sittenkin ajautunut väärään seuraan. Huumeiden vaaroista oli paasattu kaikille jo kehdosta lähtien. Markun viestikin kummitteli hänen mielessään. Älä tee tyhmyyksiä.

"Onks mun vuoro?" Isak kysyi, mutta Karin ei vastannut, vaan jatkoi edelleen hengittämistä savukkeen läpi, teeskennellen, ettei kuullut Isakia. Välinpitämätön käytös ärsytti Toukoa, ja hän nappasi savukkeen Karinin kädestä.

"Sori, et voi pitää sitä koko aikaa", Touko sanoi, ja hetken mielijohteesta, kenties alkoholin alentaman harkintakyvyn seurauksena, hän otti nopean kulauksen ilmaa savukkeen läpi. Sitten hän yskäisi hämmästyttävän samankuuloisesti kuin Karin ja antoi savukkeen takaisin Isakille, joka katsoi häneen huvittuneena.

"Mitä nyt?" Touko kysyi ja katsoi Isakia suoraan silmiin ensimmäistä kertaa. Silmät olivat viileän harmaat, ja ne muistuttivat Toukoa jääpaloista tyhjän soodalasin pohjalla. Silmät olivat myös eläväiset, erinomaiset tunteen peilit; ne kertoivat Isakin huvittuneisuudesta enemmän kuin kasvojen pieni virne.

Isak katsoi häntä takaisin nauravaisella, mutta silti humaltuneenakin erittäin tutkailevalla ja tarkalla katseella. "Jotenkin vain niin huvittavan näköistä, kun oot tollainen aloittelija."

Karin puuttui keskusteluun. "No, mutta jostakin on pakko aloittaa."

"Niin, tai siis ei ole", Kalle sanoi. "Mä ja Sagakin ollaan täällä."

Touko nauroi, vaikkei erityisemmin mitään naurun aihetta ollutkaan. Hänen naurunsa kuulosti vieraalta, ilkeän punaruskealta, katalalta f-mollilta, täysin toisenlaiselta kuin aikaisemmin. "Ei hemmetti."

"Mitä?" Isak sanoi, ja hänen äänestään oli kadonnut äsken siinä ollut leikkimielisyys? "Onks kaikki ok?"

"On, tai siis siis en tiedä. On", Touko sanoi. Hän oli kadottanut sanansa kesken lauseen, joka oli tavattoman hauskaa, eikä hän voinut jälleen kerran kuin nauraa. Hän käänsi katseensa Isakiin, jonka silmiin palasi jälleen leikkimielisyys.