Pelastaja

[XIX] Yöstä aamuun

"Käänny vasemmalle", neuvoi monotoninen, mutta yllättävän eläväisen kuuloinen naisääni Toukoa. Hän oli jo asutuksen keskellä, matkaa oli vain muutama kilometri. Mitä vähemmän matkaa oli jäljellä, sitä enemmän Toukoa ahdisti se, mitä tuleman piti — tai ennemminkin se, ettei hän tiennyt siitä yhtään mitään.

Lopulta pikaruokaravintola näkyi vähän matkan päässä, ja kylmän viileä ääni kertoi määränpään olevan oikealla. Touko ajoi pihaan ja katsoi vielä ajotietokoneen näytöltä kelloa ennen kuin käänsi virran pois. Oli puoli viisi, ehkä vuorokauden vähiten ruuhkaisin aika, sillä myöskään vuorokauden ympäri auki olevan ravintolan pihassa ei ollut kuin kaksi muuta autoa.

Puhelin tuuttasi tasaisesti, kun Touko odotti henki salpaantuneena Joonan vastaavan puheluun. Hän laski: yksi tuuttaus, kaksi, kolme.

"Voi saatana", Touko kiroili itselleen epätyypillisesti eikä edes tunnistanut omaa ääntään. Hän tajusi, että hänen olisi astuttava ulos autosta. Itseään hän rauhoitti pohtimalla, että ravintolan työntekijät eivät antaisi kenenkään pahoinpidellä häntä tai Joonaa sisällä. Hän olisi turvassa. Hänen täytyisi olla turvassa.

Ovi aukesi ja sulkeutui kuin itsestään, kaukosäädin lukitsi ovet kuin taikaiskusta. Muutamalla nopealla askeleella Touko oli jo sisällä eikä ollut varmaan koskaan iloinnut hampurilaisravintolan rasvanhajusta yhtä paljon kuin nyt.

Touko katseli ympärilleen, haravoi paikkaa katsellaan. Hän yritti kuumeisesti löytää Joonan, eikä hänellä ollut pienintäkään ajatusta siitä, mitä hän tekisi, jos tämä ei olisi paikalla. Lopulta eteläpäädyn nurkkapöydästä löytyi hupullinen hahmo, jonka Touko tunnisti pimennossa olevien kasvojen takia pelkästään ruumiinrakenteesta.

"Hemmetti, sähän oot elossa", Touko melkein huusi paikallaan nuokkuvalle Joonalle, jolla oli kädessään vielä muovikääreessään oleva juustohampurilainen. Hän näki kuitenkin, että Joonan nenästä oli jossain vaiheessa vuotanut verta ja ilmeisesti nyrkki oli osunut myös silmään; silmän ympärys oli turvonnut ja siihen kehittyisi myöhemmin mahtavan kokoinen mustelma.

Joona avasi silmänsä. "Ai, hyvä, sä tulit. Ihan hiton hyvä."

"Lähdetään", oli kaikki, mitä Toukolle tuli mieleen sanoa. Joona ei tarvinnut enempää kehotuksia, vaan tämä otti hampurilaisensa mukaan ja he kävelivät nopeaa vauhtia autolle.

✦✦✦

Pääkaupunkiseudun valot olivat jääneet hetken aikaa sitten taakse ja Joona teki parhaillaan selvää Toukon mukaan ottamista kasvispyöryköistä, sillä hampurilainen ei riittänyt ravinnoksi sudennälkäiselle pojalle.

"Niin, siis mä vaan mietin", Joona puhui mutustellessaan pyöryköitä muovipaketin pohjalta, "että pystyisinkö mä millään tavalla ehkä kenties tuleen teille yöksi? Kun siis kotiin mun ei kannata tähän aikaan mennä. Teidän entiseen kotiinhan pääsee aika hyvin, Markulla on ylimääräistä tilaa, eikö?"

Touko vaiheili hetken aikaa, pohti mitä sanoisikaan. "No siis, mä en oo ollu kotona tänä yönä."

Hitaasti Joonan kasvoille levisi ovelan vihjailevainen ilme, jollaista Touko ei ollut aikaisemmin nähnyt kohdistuvan häneen itseensä. "Ahaa"

"Mitä ihmettä?" Touko naurahti. "Älä yhtään näytä tuolta, mä en pidä tosta ilmeestä."

Takana oleva auto ajoi aivan liian lähellä, ja se vei Toukon huomion hetkeksi, mutta pian hän katsoi uudestaan Joonaa. "Nyt ihan tosissasi. Lopeta."

"Sulla on yöseuraa. Eikö olekin?" Joona kysyi viekkaana, siirsi istuintaan hiukan taaksepäin. "Et sä muuten ole kenenkään luona yötä, sä et ikinä oikein ole ollut ikinä sitä tyyppiä."