Pelastaja

[VI] Hiekkaranta

Viikonloppuisin aamun unet olivat Toukon toisessa kodissa Sammontiellä usein pienestä kiinni. Oli sattuman kauppaa, siivilöityikö auringonvalo sädekaihtimien lomitse juuri sellaisessa kulmassa, että se saattoi kohdata nukkujan kasvot ja herätti tämän kirkkaudellaan.

Juuri sinä torstaina valo päätti herättää Touko Virrankosken heinäkuiseen aamuun kello kahdeksalta. Touko nousi ylös, katsoi kelloaan ja tuhahti. Hän painoi päänsä uudelleen tyynyyn ja yritti saada uudelleen unen päästä kiinni, mutta se ei onnistunut. Olo oli tyhjä, ja Touko tajusi, että tänään oli hänen elämänsä ensimmäinen aamu, jona Viola ei ollut hänen elämässään. Ajatuskin särki päätä, hiki nousi otsalle helmeilemään. Touko pyyhki ajatukset pois, veti peittoa päälleen ja yritti pudota vielä kerran unen maailmaan.

Puolen tunnin päästä Touko koki saaneensa tarpeekseen yrittämisestä ja nousi ylös. Vaaleansiniset lakanat olivat ryttääntyneet ja petauspatjan nurkka pilkotti sen alta. Touko huomasi nukkuneensa levottomasti. Hän korjasi lakanan takaisin paikalleen ja kävi läpi vaatekomeron valikoimaa — joka oli niukka, sillä suurin osa hänen vaatteistaan oli rivitaloasunnossa Kuusipolulla.

Puettuaan päälle harmaan neuleen ja mustat housut Touko laskeutui tuttuja portaita alakertaan. Markku joi kahvia pöydän ääressä ja selasi verkkosivuja vanhalla tietokoneellaan.

"Sinähän olet aikaisin hereillä", Markku totesi pojalleen.

"Joo", Touko vastasi, eikä kumpikaan sanonut enää mitään. Toukon ei ollut koskaan tarvinnut ihmetellä, keneltä hän oli perinyt hiljaisen luonteenlaatunsa. Hän otti leipää laatikosta ja margariinin jääkaapista, levitti sitä leivälle ja kuunteli ruisleivästä lähtevää mukavaa ääntä, kun veitsi sipaisi levitettä sen päälle. Hän unohtui äänen pariin hetkeksi kokonaan, ja palasi maan pinnalle vasta, kun Markku katsoi häntä.

"On ilmeisesti tarkkaa voitelua", tämä sanoi.

"Joo", Touko vastasi jälleen kerran. Hän huomasi syyn ajatustensa harhailulle; hän oli unohtanut lääkkeensä äitinsä luokse.

Jääkaapissa ei ollut mitään leivän päälle. Myös maito oli lopussa. Touko tiesi työttömän isänsä olevan vähävarainen, mutta ihan näin tiukalle hänkään ei ollut koskaan vielä joutunut.

"Touko?" Markku aloitti, kun Touko söi päällysteettömiä ruisleipiä ja joi vettä palanpainikkeeksi.

"Niin?" Touko kysyi.

"Voit käydä kaupassa, jos haluut. Tai jos mitenkään viittit. Saat mun korttini, mulla on ihan kohtuullisesti rahaa tällä hetkellä. Viime aikoina ei vain ole ollut hyvä aika käydä kaupassa."

Touko ymmärsi heti, mistä on kysymys. "Joo, se passaa kyllä."

Touko oikaisi keskustaan tavarasataman läpi. Valtaisalla asfalttipihalla hän ohitti jonossa seisovat autot ja harppoi tuttua reittiä satamaan vievien rautateiden yli, jolloin hän olikin jo keskustassa. Sää oli muuttunut kauniiksi, auringonvalo häikäisi ja lämpö ei ollut korventavan kuumaa, mutta se helli leppeästi. Viimeiset metrit kauppaan sujuivat keveästi.

Tähän aikaan aamusta kaupassa oli yksi myyjä kassalla ja toinen täyttämässä hyllyjä. Ostoksilla oli vain vanhoja ihmisiä, ja hyllyjä täyttävä myyjä oli ainoa nuori ihminen rakennuksessa Toukon lisäksi. Touko poimi sinisen ostoskorin pinosta ja talsi ensimmäiseksi leipähyllyjen luo, jossa myyjä laittoi juuri tuoreita leipiä hyllyyn ja puhui samaan aikaan puhelimessa.

Touko oli juuri laittanut tumman ruisleipäpussin ostoskoriin, kun myyjän puhelu oli herättänyt hänen huomionsa. Hän kuuli tutun nimen ja höristi korviaan, jäi pienen välimatkan päähän salakuuntelemaan puhelua.