Pelastaja

[IX] Mummonmökki

Lauantai-iltana Touko oli valmiina jo seitsemän aikaan. Hän oli käynyt aikaisemmin päivällä ja ostanut sekä ruokaa että juomaa illanviettoa varten. Lisäksi hän oli nostanut rahaa maksaakseen torstai-iltana juomansa oluet takaisin Isakille, sillä hän ei halunnut pummata ainakaan niin kauan kuin he eivät olleet läheisiä ystäviä.

"Minulla ei ole huomenna autolle käyttöä, mutta kai sinä jo maanantaihin mennessä tuot sen pois?" Kristiina kyseli.

"Joo, totta kai. Enhän minä tiedä nytkään vielä, onko sinne kukaan jäämässä yöksi vai ei", Touko sanoi ja oli hyvinkin rehellinen; hän aikoi kysyä asiaa Isakilta saavuttuaan.

"Et sitten ota yhtään mitään ennen kuin tiedät tai jos tulet jo tänään takaisin", Kristiina valisti.

"No en tietenkään", Touko sanoi ja katsoi puhelintaan. Kello oli kuusi minuuttia yli seitsemän. Isak oli puhunut viestissään kello kahdeksasta, mutta Touko tahtoi lähteä jo matkaan.

Karttasovellus kertoi matkan vievän vaivaiset kaksikymmentäyksi minuuttia autolla, ja tiellä ei ollut juuri lainkaan liikennettä. Laskiessaan käsijarrun alas ja peruuttaessaan ulos pihan autorivistä Touko tajusi, että tuttu orkesteri soitti jälleen musiikkia hänen päässään ensimmäistä kertaa viikkoon.

Päänsisäinen orkesteri sai kuitenkin väistyä, kun Touko laittoi suosikkisoittolistansa kuulumaan auton äänentoistolaitteista. Touko kuunteli yleensä hidasta, melodista musiikkia eikä tämäkään ilta ollut edessä odottavasta kovasta menosta huolimatta poikkeus. Soittolista täytti auton silkalla pehmeydellä, folk ja pop hyväilivät Toukon aivoja väreillään ja muodoillaan auton kulkiessa kuin itsestään kohti Skogbytä hämärällä maantiellä.

Nopeusrajoituksen salliman vauhdin saavutettuaan Touko laski auton lämpötilaa. Kesäinen ilta oli vielä liian lämmin autoiluun, ja ilmastointi teki terää. Auton tasainen kulku tuntui hyvältä joka aistissa.

✦✦✦

Iloa ei kuitenkaan kestänyt kohtuuttoman kauan, sillä verrattain pienen ajan kuluttua Touko saapui jo kartan mukaan oikean talon pihaan. Pihassa ei ollut autoa, eikä Touko edes tiennyt, omistiko Isak sellaista.

Talo oli keltainen, lautaseinäinen ja kaikin puolin tyypillinen rintamamiestalo, jossa oli kaksi kerrosta. Touko pysäköi auton talon eteen kukkapenkkien viereen, vaikka siinä ei ollutkaan juuri ylimääräistä tilaa.

"Hei!" Touko kuuli tutun äänen sanovan, kun hän oli noussut ulos autosta. Nauravaiset silmät, vaaleanruskeat niskaan ulottuvat hiukset ja huolettoman itsevarma olemus kertoivat jo lähes kaiken olennaisen.

"Moi", Touko sanoi ja yritti itsekin kuulostaa mahdollisimman itsevarmalta, sillä hän ei halunnut vaikuttaa ainoana epävarmalta itsestään.

"Parkkeeraa mieluummin takapihalle, siellä on paremmin tilaa", Isak kehotti ja osoitti peukalollaan soratietä, joka kiersi rakennuksen taakse, ilmeisesti takapihalle.

Käskystä Touko siirsi autoa ja huomasi, että takapiha oli oikeastaan etupiha; tien puoleinen ovi oli vain takaovi ja varsinaiselle pihalle laskeutuivat paljon suuremmat portaat. Pihalla oli lisää kukkapenkkejä ja metsän reunassa oli jonkinlainen vaja, jonka sisällöstä Touko ei osannut arvata mitään.

"Täälläkö sä asut?" Touko kysyi. Arkipäiväisen tylsähkö omakotitaloympäristö ei vaikuttanut lainkaan elinympäristöltä, jonka Touko olisi yhdistänyt Isakiin, sillä Isak oli Toukon mielestä — hurja, parempien sanojen puutteessa. Puhui huolettomasti tuntemattomille, kulki joka paikkaan häikäisevän hyvällä itseluottamuksella joka ei kuitenkaan lipsahtanut itserakkauden puolelle. Kaiken lisäksi Isak oli todella hyvä tutustumaan uusiin ihmisiin, mikä oli ollut Toukon suurin vaikeus hänen elämässään tähän asti.