Restart my life//IN FINNISH

24.

Ajan kotiin päin hymyillen, enkä voi yksinkertaisesti lakata hymyilemästä. Tiedän, että minulla ja äitillä on puhuttavaa, mutta se ei satu olemaan päällimmäisenä mielessä. Ehkä Brandon oli täällä vaan käymässä, koska käsitykseni mukaan hänen äitinsä asuu täällä. Sitä hän varmaan tuli vaan tapaamaan.

Huomaan pihassamme yhden vieraan auton ja ajan auton nopeasti äidin auton viereen. Pääsen nopeasti sisälle ja kuulen keittiöstä puhetta. Emmin hetken eteisessä, kunnes lähden kävelemään keittiötä kohti.

Saavun keittiöön, eikä äiti näytä huomaavan minua. Minä katselen hänen edessä seisovaa miestä, joka on sama kuin silloin aamulla. Nielaisen äänekkäästi ja silloin äiti näyttää huomaavan minut. Hän ei sano mitään, mutta jää tuijottamaan minua. Samalla mies kääntyy ympäri ja näkee minut.

"Eden. Menetkö huoneeseesi?" Äiti kysyy ja hänen olemuksensa on kireä. Katson hänen silmiään ja huomaan hänen itkeneen. Siristän silmiäni ja katselen Brandonia mulkoilen. Hän on todennäköisesti saanut äidin itkemään, joten taas yksi syy enemmän olla pitämättä hänestä. Haluaisin vaan potkaista hänet ulos täältä.

"Isä tulee kohta", vastaan ja äiti vaan nyökkää pienesti. Kukaan meistä ei kerkeä sanoa mitään, kun ulko-ovi käy. Äiti näyttää huokaisevan pienesti ja hautaa kasvot käsiinsä. Tästä ei taida seurata mitään hyvää.

"Kuka täällä on oikein kylässä?" Kuulen isän huutavan eteisestä. Kukaan ei vastaa hänelle, vaan olemme hiljaa. "Cara? Eden?"

Askeleet lähenevät keittiötä ja pian isä astuu sisään. Hän huomaa minut ensin ja kohottaa hieman toista kulmaansa. Sitten hän kääntyy äidin suuntaan ja huomaan hänen ilmeensä. En ole koskaan nähnyt isää tuollaisena. En osaa edes oikein sanoa, että miltä hänen ilmeensä näyttää. Sydämeni hakkaa kovaa, enkä nyt tiedä mitä tehdä. Pitääkö minun mennä sinne huoneeseeni?

"Et jumalauta voi olla tosissasi", isä lopulta huokaisee ja hieroo otsaansa. "Mitä helvettiä sinä teet täällä? Miten sinulla on edes pokkaa tulla tänne? En kyllä oikeasti voi uskoa silmiäni."

"Hauska nähdä sinutkin, Anton. En kyllä oikeasti uskonut, että olisit Caran kanssa vielä yhdessä."

Näen äidin katsovan isää varuillaan ja isä näyttää parhaan mukaan hillitsevän itsensä. Hänen kätensä on nyrkissä ja hän hengittää nopeasti. En hyväksy väkivaltaa, mutta nyt haluaisin, että isä löisi häntä turpaan.

"Tulin kyllä tapaamaan veljiäni. Tai eihän he ole ihan biologisia veljiäni, mutta mitäs pienistä. En ole nähnyt Adriania vuosiin, enkä muista edes, että koska Ryanin. Siitä on reilut kymmenen vuotta. Hän on kuulema opettajana."

"Lähde nyt helvettiin täältä!" Isä huutaa ja Brandon kurtistaa hieman kulmiaan.

"Tulin tapaamaan tytärtäni."

Isä naurahtaa kitkerästi ja ottaa askeleen eteenpäin. Äiti pudistelee päätän ja katsoo isää varoittavasti. Isä ei kumminkaan ole näkevinäänkään sitä, vaan kävelee ihan Brandonin eteen.

"Hän ei ole tyttäresi. Sinulla ei ole tytärtä. Ei ainakaan täällä, joten lähde nyt pois ettei minun tarvitse heittää sinua ulos."

"En pelkää sinua, Anton."

"Minulle on aivan sama, että pelkäätkö sinä minua vai et. Sinä saat kumminkin lähteä ulos minun talostani, etkä ole tervetullut takaisin. Enkä ymmärrä, että mikä helvetti siinä on, että tänne ilmestyy henkilöitä meidän menneisyydestä. En vaan ymmärrä sitä. Kuka mahtaa olla seuraava? Se hiton Laura?"

Minä kurtistan kulmiani, koska minulla ei ole mitään hajua, että kestä isä puhuu. Kuka lie mahtaa olla Laura.

"Olet väärässä. Sinä et ole hänen isänsä, vaan minä. Hän on minun lihaa ja verta. Ei sinun."