Restart my life//IN FINNISH

21.

"Mitä? Mistä sinä oikein-"

"Tiedän?" Noah kysyy ja minä nyökkään. "Isäsi pyysi minut eilen kentälle koulun jälkeen keskustelemaan tulevasta kaudesta ja olin menossa, mutta satuin kuulemaan teidän keskustelun. Minun ei ollut tarkoitus jäädä salakuuntelemaan, mutta tein niin kumminkin."

En pysty vastaamaan mitään. Olen ihan hiljaa paikoillani, enkä tiedä pitäisikö minun vastata tuohon jotain. Onko Noah kertonut tämän jollekin muulle vai onko hän ollut ihan hiljaa? Tässä kyllä todellakin näkee, että luokka ei ole hyvä paikka puhua tälläisistä asioista.

"Olen pahoillani", sanon lopulta, kun en keksi mitään sanottavaa. Se ei ollut kuulostanut vilpittömältä, koska se ei ollut sitä. En minä ole pahoillani. En muuttaisi yhtään mitään - paitsi ehkä lopun.

"Ei sinun tarvitse olla mistään pahoillasi, Eden. Minä lähdin, eikä me seurustella. Sinulla on oikeus tapailla ketä tahansa, mutta en kumminkaan ymmärrä. Hän on meidän opettaja."

"Joo! Minä tiedän sen! En halua kuulla siitä joka helvetin minuutti!" Huudan ehkä turhankin kovaa ja käännän katseen jalkoihin.

"Hän on paskiainen. Ei hän ansaitse sinua."

"Voisitko sinä mitenkään lähteä? Äiti ja isä tulee ihan kohta kotiin ja minun pitäisi tehdä läksyt", sanon ja Noah nyökkää. Hän nousee ylös ja kuulen hänen menevän eteiseen. Hän huutaa vielä minulle moikat ja minä mumisen jotain takaisin.

Päätän mennä omaan huoneeseen ja avata verhot. Vedän ne auki ja siirrän katseeni pihalle. Ensimmäisenä kiinnitän huomioni pikkuveljiini, jotka juoksevat pihalla. Seuraavaksi näen isä juttelevan Nohain kanssa ja isä osoittaa ulko-ovea. Minä katson heitä kauhuissani. Olen kumminkin kuolla, kun näen Ryanin nousevan omasta autossaan. He rupeavat kolmestaan juttelemaan jotain ja minä tunen kuinka sykkeeni nousee. Kyynelet kohoavat silmiini ja ne rupeavat tippumaan poskilleni.

"Eden! Toin pari miestä tänne syömään!" Isä huutaa ja lyyhistyn lattialle. Mehän vasta syötiin. Ei minulla ole nälkä. Eikä äiti ole tullut vielä tekemään ruokaa. Se tarkoittaa, että he tulevat olemaan täällä vielä monta monta tuntia. En tule kestämään tätä.

"Äiti ja Rose tulee kohta. Voisitko tulla hetkeksi vahtimaan velijäsi, niin me pidetään pieni palaveri", isä huutaa ja minä yritän rauhoitella itseäni. Pyyhin kyyneleet poskiltani ja varmistan, että puhelin on taskussani.

Kävelen huoneen ovelle ja kuulen kuinka oven toisella puolella he kaikki juttelevat. Kuulen myös veljieni ääneen ja keksin suunnitelman. Nappaan he vaan tuosta ja menen heidän kanssaan yläkertaan. Näin minun pitää toimia.

Vedän vielä kerran syvään henkeä ja avaan oven. Pidän katseeni lattiassa, vaikka haistan automaattisesti Ryanin partaveden. Tunnen heidän kaikkien katsovan minua, mutta minä keskityn vaan pikkuveljiini.

"Blaine! Axel! Mennään ylös!" Huudan heille ja he juoksevat hirveää vauhtia ohitseni. He menevät onnekseni yläkertaan ja minä menen heidän perässään. Ehkä voisin jäädä tänne pikkuveljieni kanssa koko illaksi. Eihän minulla ole edes nälkä, joten miksi menisin syömään? En todellakaan ole menossa. En pysty siihen. En voi vaan yksinkertaisesti olla Ryanin kanssa samassa pöydässä.

****

Kaksi kokonaista tuntia vietin pikkuveljieni kanssa yläkerrassa. Kukaan heistä ei onneksi käynyt yläkerrassa. Äiti tuli melkein heti isän jälkeen ja rupesi tekemään ruokaa.

Nyt äiti huutaa meidät syömään ja pikkuveljeni olivat jo viivana pöydässä. Minä kävelen rappuset hitaasti alas ja lähden hiljaa kävelemään kohti keittiötä. Sanon vaan, että ei ole nälkä ja lähden huoneeseeni. Olen kaikenlisäksi huonolla päällä. Aina kun olen huonolla päällä, niin yritän välttää muiden seuraa. Yksi lisä syy mennä omaan huoneeseen.