Restart my life//IN FINNISH

26.

En voi vieläkään uskoa tätä. Tämä on oikeasti ihan hullua. Lähteä tuosta vaan toiselle puolelle maata. Uskon kumminkin, että tämä on sen arvoista.

Ryan on oikeasti niin kultainen. En voi uskoa, että hän oikeasti halusi lähteä minun kanssa. Tämä tuli täysin puskista. En ajatellut, että Ryan olisi mitenkään hyvin romanttinen. Vaikka minun pitkin ottaa viikonlopuksi mekko mukaan, niin luulin oikeasti, että me mennään vaan jonnekin baariin syömään hampurilaiset.

"Mitä tykkäät?" Ryan kuiskaa korvaani, kun minä katselen ympärilleni. Olemme saapuneet Los Angelesiin ja nyt odotamme meidän taksin saapuvan. Katselen haltioituneena ympärilleni ja yritän edelleen käsittää tätä.

Nukuin koko lennon ajan, joka ei nyt tosiaan edes ollut hirveän pitkä. Sain kumminkin nukuttua tarpeeksi. Minua ei väsytä tippakaan, enkä todellakaan nukkuisi vaikka väsyttäisi. Olen päässyt Los Angelesiin Ryanin kanssa, joten en tuhlaa sitä nukkumiseen. Olemme toisella puolella maata, eikä meidän tarvitse varoa. Voin pitää Ryania kädestä ja nojata häntä vasten.

"En kyllä usko, että tämä on todellista. Ehkä tämä on unta", sanon ja Ryan naurahtaa hiukan. Tunnen kädet ympärilläni ja Ryanin leuan hartiallani.

"Tämä on hyvin todellista, Eden. Me mennään ensimmäiseksi hotelliin ja sitten tehdään mitä haluat. Yhdeksäksi olen varannut meille yhden pöydän ravintolasta. Lento takaisin lähtee huomenna joskus iltapäivällä. Meillä on kuule paljon aikaa."

Kello on vasta kymmenen, joten aikaa on vaikka kuinka paljon. Täällä kello sattuu kumminkin olemaan kolme tuntia jäljessä, joten Queensissa kello on jo yksi.

"Tämä on oikeasti todella uskomatonta, Ryan", minä kuiskaan lähes äänettömästi ja samalla taksi ajaa eteemme. Ryanilla on meidän molemmat kassit kädessään, jotka hän ottaa taakse. Ihan helposti ne syliin mahtuu. Pakkasin laukkuni itse, jonka Ryan vaan nappasi eteisestä. En kerinnyt levitellä tavaroitani oikeastaan Ryanin luo, joten kaiken tärkeän pitäisi olla tuossa. Siinä toisessa kassissa oli jotain verkkareita ja huppareita. Niitä en kumminkaan taida tänä viikonloppuna tarvita.

Ryan kertoo kuskille osoitteen, joka lähtee liikkeelle. Minä katson lentokentän liikennettä, joka on aika ruuhkainen. Kestää ikuisuus, että pääsemme lähtemään kohti hotelliamme ja kuskin mukaan juuri nyt on vielä ruuhkaa. Toivottavasti emme vaan joutuisi olemaan tässä taksissa koko päivää.

"Missä se hotelli on? Vai nukummeko me jossain sellaisessa paikassa, jossa samaan huoneeseen on tungettu hirveä määrä kerrossänkyä ja siellä on valtavasti jotain köyhiä turisteja?"

"Ei. Me ei mennään sellaiseen paikkaan, Eden. Se hotelli on Long Beachilla. Ehkä mailin päästä Fanfaren lähteistä. Voimme mennä myöhään katsomaan niitä." Ryan sanoo ja minä jään tuijottamaan häntä. Tuo kuulostaa siltä, että meidän huone on hyvällä paikalla. Aivan uskomaton mies.

Koko matkan minä katselen ikkunasta ulos, eikä katseeni kertaakaan lähde pois ikkunasta. Olen aina halunnut käydä Los Angelesissa ja nyt olen viimein täällä. Eikä tämä ole edes mikään loma, että veljeni olisivat mukana. Tämä on sellainen loma, jota en todellakaan olisi koskaan voinut edes kuvitella. Eihän tämä voi oikeasti olla todellista.

Lopulta saavumme suuren valkoisen rakennuksen eteen. Se näyttää kivalta, eikä todellakaan miltään halvalta ja paskaiselta hotellilta. Tämä puoli rakennuksesta on täynnä ikkunoita ja ylhäällä lukee hotellin nimi.

Crowne Plaza.

Minä voin vannoa, että jos Ryan on maksanut tästä ihan hirveästi, niin hän ei tule elämään kauaa. En halua, että hän käyttää koko omaisuutensa näin lyhyeen reissuun. Tuntuu että olisin kunnon hyväksikäyttäjä.