Lestadiolainen, 16-vuotias Emma asuu keski-Suomessa laitoksessa, koska ei pystynyt pahimpina masennusaikoinaan käymään koulussa. Eräänä iltana taloon saapuu uusi nuori.
Pojan saapuminen saa toisen nuoren, Antin varpailleen. Emma huomaa ihastuneensa...
Perjantaina herään virkeänä ja onnellisena. Minulla on poikaystävä. Se on hullua. En koskaan olisi uskonut.
En ole kertonut tätä, mutta olin joskus koulukiusattu. Koko ala-asteen ja ylä-asteen he haukkuivat ja tönivät minua. Uskontoni ja ulkonäköni olivat kaikille jokin ongelma. Itsetuntoni tippui ja tippui; lopulta se oli kadonnut. En halunnut mennä kouluun. Olin niin rikki, etten jaksanut nousta sängystä. Muistan tulleeni eräänä päivänä kotiin itkien, ja nukahdin neljältä omiin kyyneleisiini. Heräsin seuraavana päivänä - niin väsynyt olin kaikesta siitä paskasta mitä jouduin kokemaan. Se oli viimeinen päivä, jolloin astuin siihen kouluun jalallakaan. Ja niin, jonkin ajan päästä minut haettiin kotoani. Minua ei edes kiinnostanut. Elämällä ei ollut minulle mitään tarjottavaa, joten en välittänyt, missä sitä viettäisin. Äitini itki silloin minunkin puolestani. Se oli varmasti kamalaa aikaa hänelle. Luojan kiitos, tämä talo on tuonut minulle monta hyvää ystävää ja mahdollisuuden uuteen elämään. Nyt kun tänään taas palaan kotiin, saatan olla aivan eri tyyppi kuin kuukausia sitten.
Harjaan hiukseni ja puen ylleni eilen illalla valitsemat vaatteet.
Oops! This image does not follow our content guidelines. To continue publishing, please remove it or upload a different image.
Huomaan housujen olevan löysät reisien ja vyötärön kohdalta. Vielä kesällä ne olivat ihan täydelliset. Miten ihmeessä oon laihtunu? Kun sitä tarkemmin mietin, tajuan syöneeni aika vähän viime aikoina. Se pitäisi muuttaa. En jaksaisi äidin saarnoja taas. Masennusaikoinani laihduin kymmenen kiloa. Olin ihan luuranko joutuessani tänne laitokseen. Olen tullut terveemmäksi tässä ajassa. En haluaisi palata siihen, ettei minulla ole voimia lihaksissa. Rakastan liikuntaa, ja haluan myös jaksaa harrastaa sitä.
Menen syömään aamupalaa, ja syönkin oikein kunnolla. Ohjaaja-Jaana ihmettelee yhtäkkistä ruokahaluani. Sanon, että menkat on alkamassa.
Eteisessä tapaan Niklaksen, joka sitoo kengännauhojaan. En haluaisi puhua hänelle laisinkaan, mutta tämä avaa suunsa: "Kuule.. Ehkä me voitais vaan unohtaa se keskiviikko? Ja olla niinku ennen?" Vilkaisen häntä ja nyökkään välinpitämättömästi. "Pidä hauskaa kotona. Sä oot onnekas" ,Niklas huikkaa ja astuu ovesta ulos. Tuntuu pahalta hänen puolestaan, mutta enhän minä voisi auttaa häntä mitenkään. Häntä on autettu parhaiten tuomalla hänet tänne. Mutta hän ei tiedä, että minunkaan isäni ei ole täydellinen. Täysin vastakohta itseasiassa.
Löydän Antin odottamassa pysäkillä. Hän näyttää helpottuneelta nähdessään minut. "Missä sä olit?" Tunnen Niklaksen katseen toiselta puolelta pysäkkiä samalla, kun minä tartun Anttia kädestä ja sanon: "Oon nyt tässä."
•
Istumme bussin keskiosaan, Antti ikkunapaikalle. Nojaan päälläni pojan olkapäähän ja huokaisen syvään. "Mulla tulee ikävä tätä." Hän suutelee otsaani hellästi. "Pian me taas nähään."
Ja tottahan se on. En vain haluaisi lähteä hänen luotaan - varsinkaan kolmeksi päiväksi.
"Mä lupaan tekstata sulle" ,sanon ja nostan pääni. Katson Anttia silmiin ja näen sen saman ihmisen, joka on ensimmäinen poikaystäväni. Häntä minä... rakastan. En kyllä sano sitä hänelle vielä, mutta minä tosiaan rakastan häntä.
"Hyvä, ja mä lupaan ajatella sua joka sekunti" ,Antti kuiskaa ja hymyilee suloisesti. Tekisi mieli suudella häntä. Nyt, kun minua ei tulla näkemään pariin päivään, se ei varmaan edes haittaisi. Ei ketään kiinnosta, eihän?
Kun vilkaisen ympärilleni, tajuan, että kaikki ovat joko nenä kiinni puhelimissaan tai läksyissä, joita eivät olleet vielä tehneet.
Niinpä minä nojaan hänen kasvojensa eteen ja painan huuleni tämän omia vasten. Tunnen, kuinka poika hymyilee ja suutelee minua uudelleen. Perhoset aiheuttavat vatsaani oudon tunteen, ja tunnen olevani 100% oma itseni siinä hetkessä.
Sitten bussi pysähtyy, ja taianomainen hetki tulee päätökseen. Kun astumme bussista ulos ja käännymme toisiamme kohti, on aika sanoa hyvästit. Meillä ei ole samoja tunteja tänään, eli näemme seuraavan kerran maanantaina. "Aiotko sä kertoo meistä sun äidille?" ,Antti kysyy katsoessaan minua intensiivisesti. En mieti sitä hetkeäkään - nyökkään ja hymyilen kevyesti. "Sä oot sen arvonen."
Me ollaan niin ällösöpöjä, ja se on ihanaa.
Antti suutelee minua poskelle ja painaa sormellaan kevyesti nenänpäätäni. "Nähään" ,hän sanoo hiljaa ja näyttää yrittävän peitellä sitä, että hänelläkin tulee minua kova ikävä. Yhtä kova kuin minulla häntä. Hymyilen pojalle. Sitten tiemme viimein erkanevat.
Vedän syvään henkeä ja kävelen kohti biologian luokkaa. En malta odottaa, että näen äidin ja Vennin.
