Lestadiolainen, 16-vuotias Emma asuu keski-Suomessa laitoksessa, koska ei pystynyt pahimpina masennusaikoinaan käymään koulussa. Eräänä iltana taloon saapuu uusi nuori.
Pojan saapuminen saa toisen nuoren, Antin varpailleen. Emma huomaa ihastuneensa...
Tänään Antin olisi pitänyt tulla meille. Hän olisi tavannut perheeni ja me olisimme suunnitelleet muuttoa yhteen. Äiti olisi hössöttänyt ja kertonut jonkin kauhutarinan liian nuorena omilleen muuttamisesta.
Mutta sen sijaan minä istun pyörän selässä ja ajan kovaa vauhtia kohti Niklaksen kotia. Tiedän mitä ajattelet. Että minä vaihdan jätkää liian nopeasti ja että pitäisi ottaa omaa aikaa. Mutta Niklas on ystäväni. Hän tietää tilanteeni ja jos hänellä on toimivat aivot, ei hän yritä mitään kanssani. Haluan vain olla jonkun kanssa, en yksin koko viikonloppua. Ja Niklaksen äiti asuu vain 7 kilometriä meiltä kaupungille päin. Olemme käytännössä naapureita.
¡Ay! Esta imagen no sigue nuestras pautas de contenido. Para continuar la publicación, intente quitarla o subir otra.
Asetan pyörän talon reunustalle ja pikakävelen ovelle. Soitan ovikelloa ja pyyhin hien pisarat otsaltani. Näytän varmasti ihan 7 kilometriä pyöräilleeltä.
Ovi aukeaa pian. Niklaksen kasvot näyttävät entistäkin vaaleammilta tässä valossa, ja hänen silmänsä kirkkaammilta.
"Hei, tuu sisään" ,Niklas sanoo ja päästää minut sisälle taloon.
Mirja on todella mukava nainen. Hän on ehkä neljäkymppinen, pullantuoksuinen äitihahmo. Hän muistuttaa nuorempaa versiota omasta äidistäni. Ja Mirja ottaa minut niin lämpimästi vastaan. Hän kyselee koulusta, perheestäni ja siitä, millaista laitoksessa oli. Minua ei ahdista lainkaan vastata hänen kysymyksiinsä, mutta Niklas huomauttaa äitiään miettimään, mitä kyselee.
"Aivan, anteeksi" ,Mirja tajuaa ja menee keittiöön.
Minä hymyilen Niklakselle, joka istuu minua vastapäätä oranssilla nojatuolilla. Minä taas istun olohuoneen isolla, punaisella sohvalla. Täällä ei ole televisiota, ja muutenkin kovin vanhanaikainen tunnelma. Talossa tuoksuukin vanhalta, mutta hyvällä tavalla. Se saa oloni turvalliseksi.
"Miten sä voit?" ,Niklas kysyy hiljaa, kun hänen äitinsä tiskaa astioita keittiössä ja hyräilee jotakin laulua kovaan ääneen.
"Mä pärjään" ,vastaan ja siirryn sohvan toiseen reunaan, lähemmäksi Niklasta.
Pojan ilme on vakava. Rakastan sitä, kuinka hän välittää. Vaikka me suutelimme perjantaina ja kaikki oli silloin niin kiusallista, nyt minusta tuntuu, kuin Niklas olisi aina ollut ystäväni. Häneen voi luottaa. Hänhän ei ole rikkonut luottamusta niin kuin eräät.
"Haluutko pelata Uunoo?" ,poika ehdottaa ja hymyilee viimein.
-
Tietenkin minä voitan - olen aina ollut hyvä tässä kyseisessä pelissä. Paljon missään muussa en sitten olekaan, mutta sentään jossain.
Niklas kasaa kortit takaisin pinoon ja laittaa ne olohuoneen pyöreän pöydän reunalle. Sitten hän katsoo minua silmiin tutkivasti.
"Kukaan ei oo voittanu mua" ,hän huokaa selvästi pettyneenä itseensä.
Minä isken silmää hänelle ja sanon:
"Kerta se on ensimmäinenki."
-
Me pelaamme myös jalkapalloa takapihalla. Siinä Niklas päihittää minut mennen tullen, onhan hän harrastanutkin sitä koko yläasteen ajan.
Niklaksen elämä on ollut aika samanlainen kuin minun. Hänenkin vanhempansa erosivat vastikään, häntäkin on kiusattu ja hänenkin on välillä vaikea ymmärtää elämän tarkoitusta. Ja mikä sattuma sekin, että Mirja on lestadiolainen. Ehkä siksi hän pitää minusta niin paljon, ja ehkä sen takia Niklaskin iski silmänsä minuun laitoksessa. Minulla ei ollut meikkiä ja näytin muutenkin aika tyypilliseltä vl:ltä. Ehkä olin jotenkin tutun ja turvallisen oloinen, en tiedä.
Mutta Mirja ja Harri eivät saaneet kuin yhden lapsen. Heidän suhteensa oli Niklaksen mukaan hyvin epävakaa ja -terveellinen. Harrin lisääntyvä juominen oli viimeinen naula arkkuun. Ja sitten Mirja otti avioeron ja masentui. Hän ei pystynyt huolehtimaan pojastaan niin kuin olisi halunnut, ja siksi Niklas on viettänyt viimeiset kaksi vuotta nuortenkodeissa. Mutta nyt Mirja on hyvässä kunnossa. Harrista en tiedä, hän asuu kuulemma Helsingissä. Mutta pääasia on, että Niklaksella on kaikki hyvin. Ja siltä tosiaan vaikuttaa.
"Kato tätä!"
Minä katson trampoliinin juurelta, kun Niklas tekee sulavan takaperinvoltin. Sitten hän seisoo käsillään ja kävelee eteeni, neule leuassa ja silmät loistaen.
"Lopeta!" ,minä nauran, kun poika tekee typerän ilmeen minulle.
Minä kiipeän trampoliinille ja hypin hetken Niklaksen kanssa. Hän antaa minulle pomput, jolloin minä lennän korkealle ilmaan ja laskeudun huonossa asennossa takaisin. Nilkkani vääntyy ja minä kaadun trampoliinille nauraen kivun seasta.
Niklas ei naura enää, vaan nostaa mustien farkkujeni lahjetta ja vääntää sitten jalkaani varovasti.
"Hei, toi sattuu!" ,minä parahdan ja nousen istumaan.
"Se on venähtäny" ,Niklas sanelee ja katsoo minua vakavana.
Mutta minä vain nauran hänen reaktiolleen ja tönäisen hänet selälleen.
"Sullekki käy tolleen varmaan joka päivä noiden temppujes kanssa" ,vähättelen asiaa.
Siirryn selällään makaavan pojan vierelle istumaan ja katson hänen kasvojaan. Tämä katselee pilviä ja näyttää ajattelevan jotakin.
"Kiitos" ,kuiskaan nyt vakavana.
"Ai mistä?"
"Ku oot siinä. Kukaan ei oo koskaan ollu mulle noin hyvä."
Niklas siirtää katseensa minuun ja sekunnin päästä nousee istumaan.
Kasvomme ovat aivan lähekkäin, mutta tiedän, etten voi antaa hänen suudella minua. Se ei olisi oikein.
Niklas hymyilee minulle ja iskee sitten silmäänsä.
