Heal Me (FIN)

ero

Illalla, kun kaikki ovat omissa huoneissaan ja olisi aika käydä nukkumaan, minulle tulee puhelu.
Kun näen näytöllä äidin nimen, nousen sängystä ja menen äkkiä eteiseen. Sujautan kengät jalkaani ja vastaan puheluun avatessani ulko-oven.

"Äiti, tiiätkö paljo kello on?" ,kysyn heti hieman nyrpiintyneenä.

"Emma rakas.." ,äidin pehmeä ääni kuuluu sanovan. "Et ole pitänyt yhteyttä. Me oltiin huolissaan."

Huokaisen ja nojaan talon puiseen seinään.
"Mulla on kaikki hyvin täällä. Täällä on ihmisiä jotka oikeesti välittää."
Äiti selvästi tajuaa painotukseni merkityksen, koska vastaa:
"Sinä tiedät hyvin, että mekin välitetään."
Tekisi mieli heittää puhelin maahan. Täysiä. En haluaisi puhua äidin kanssa. En nyt, kun kaikki muut asiat menee niin hyvin. En haluaisi muistaa vanhaa elämääni. En haluaisi olla osa sitä perhettä. En nyt enkä koskaan.

"Kulta?"

Hengitän syvään ja vastaan:
"No mitä nyt vielä?"

"Tule kotiin viikonlopuksi. Vennikin on täällä ja-"
Äiti ei saa sanottua lausetta loppuun, koska minä keskeytän hänet kysymällä:
"Entä isä?"
Hetkeen äiti ei vastaa mitään.

"Emma" ,hän lopulta sanoo, ja kuulostaa nyt surulliselta. "Me erottiin."

Ei-kä.

Viimeinkin!

Isä ei ole vuosiin ansainnut äitiä; siitä lähtien, kun hän alkoi lyödä lapsiaan. Kun hän löi isosiskoani Venniä, mielikuvani hänestä sirpaloitui, samalla myös rakkauteni tätä kohtaan. Hän ei ole enää isäni. Ehkä paperilla, mutta ei sydämessä.
Ja siksi olen niin iloinen kuullessani äidin sanovan ne sanat. En tietenkään voi näyttää sitä äidille, hehän olivat yhdessä parikymmentä vuotta ja äiti kai oikeasti rakasti sitä miestä.

"Oikeesti?" ,kysyn ja yritän kuulostaa edes jotenkin järkyttyneeltä.

"N-niin.. Kalle muutti jonnekin keskustaan, me ei olla puhuttu viikkoon. Ja Venni.."

"Mitä sille kuuluu?" ,kysyn kiinnostuneena siskoni nimen kuullessani.

"Se muutti meille heti kuullessaan erosta. Emma, anteeksi kun en kertonut aiemmin. Ajattelin, että se voisi kuormittaa sinua, kun on tapahtunut niin paljon kaikkea."

Hymyilen salaa. En ole mitään muuta kuin onnellinen vanhempieni erosta. Eikä se tee oloani yhtään syylliseksi.

"Ei se mitään, oikeesti. Hyvä ku nyt kerroit. Nähään perjantaina" ,vastaan.

"Sinä siis tulet?" ,äidin äänensävy selvästi piristyy.

"Tietenki tuun."

"Ihanaa, nähdään!" ,äiti hihkaisee.

Minä suljen puhelun ja huokaisen kerran syvään.

En ole ollut kotona kuukauteen. En edes muista, millainen tuoksu siellä on.

Hätkähdän yhtäkkiseen oksan rasahtis-ääneen metsän reunalta.
Siristän silmiäni, ja näen pitkän hahmon astelevan metsästä parkkipaikalle.
Pysyttelen näkymättömissä, kunnes erotan tyypin kasvot.

Niklas.

Hän kävelee rappusten luo kädet mustien collareiden taskussa. Hänellä on harmaa huppari ja sotkuiset hiukset.
He looks like a mess. A hot mess.

Puristan huuleni yhteen ja astun seinän viereltä pojan viereen. Hän pysähtyy ja kääntyy hitaasti.

Se ei oikeesti nähny mua.

Niklaksen kirkkaansiniset silmät tuijottavat minua hetken. Hänen kasvoillaan on vakava ilme - melkein vihainen.

"Mitä sä täällä teet?" ,hän murahtaa.
Pakko sanoa, että hänellä on matalampi ääni kuin muistin.
"Samaa vois kysyä sulta" ,hymyilen.

Niklas ei tosiaan näytä kovin iloiselta. Ehkä hänkin sai puhelun vanhemmiltaan. Ehkä hänenkin vanhemmat erosivat - mutta siinä on vain se ero, että häntä se harmittaa.

"Sä ja Antti?" ,poika kajauttaa ilmoille.
Hetken katson häntä ihmeissäni. En olisi uskonut, että hän ottaisi sitä koskaan puheeksi. Totta puhuen en uskonut, että Niklas edes oikeasti juttelisi minulle. Mutta nyt hän seisoo edessäni portaiden alapäässä, nojaa kaiteeseen ja puhuu minulle. Oikeita sanoja.

"Mitä siitä?" ,kysyn pian.

Poika katsoo mustaa taivasta ja painaa huulensa yhteen.
Onko silläki tapana tehä noin?

"Mehän ei saatais oikeestaan säätää muiden nuorten kanssa.." ,hän sanoo ajatuksissaan.

Pyöräytän silmiäni ja tuhahdan.
"Ihan ku kukaan sitä sääntöö noudattais"
"..Mut ois kyl kiva jos et kantelis" ,jatkan äkkiä.

Niklas on hetken hiljaa. Se tuntuu ikuisuudelta. Hän vain katselee taivasta ja sen himmeinä loistavia tähtiä.

"Kerroppa, Emma Kallio: mikä noista on Otava?"

Hämmennyn oudosta kysymyksestä, mutta käännän kuitenkin katseeni taivaalle ja etsin sitä tähtikuviota.
Opin lapsena, että Otava näyttää saunan löylykauhalta. Siitä muistan sen aina.

Pian löydänkin sen ja osoitan sormellani sen suuntaan.
"Tossa" ,sanon.

Käännyn taas Niklaksen suuntaan vain huomatakseni hänen katselevan minua. Tunnen oloni ujoksi, vaikka yleensä se olo tulee vain Antin seurassa.
Mitä hittoo mulle tapahtuu?

"Sulla on kauniit silmät" ,Niklas sanoo hiljaa pitäen katseensa silmissäni.

Haluaisin hypätä kuuhun ja jäädä sinne asumaan. En ole tottunut tälläiseen. Tavallaan toivoisin, ettei Niklas edes huomaisi minua, mutta toisaalta taas en. Hän vaikuttaa mukavalta.

En osaa vastata pojalle mitään, joten hyppään portaille ja kiipeän ne ylös ovelle.
"Hyvää yötä, Niklas" ,huikkaan ja suljen oven perässäni. Teen sen niin sulavasti, että ihmettelen itsekin.