karma

391 15 0
                                    


En tiedä, onko se karmaa tai jotain, mutta sinä iltana minulle tulee tosi huono olo. Mittaan kuumeen, ja se näyttää 38 astetta.
Kiva. Jään kaikesta paitsi.
Jos tämä on Jumalan tapa rankaista minua valehtelemisesta, siinä hän ainakin onnistuu. En ole menossa tässä kunnossa kouluun.

torstai 15.12

Odotan portaissa aivan kuin eilen.
Sitten ovi aukeaa.
Niklas ei vilkaisekaan minuun, kävelee vain keittiöön. Hänen perässään ovesta kävelee se, kenet halusinkin nähdä.
"Antti!" ,iloitsen nähdessäni pojan kasvot.
Antilla on valkoinen lippalakki, ja kun minä hyppään hänen syleilyynsä, tämä laittaa lakin minun päähäni ja naurahtaa.
"Sulla tais olla ikävä."

Irrottaudun hänestä vasta hyvän ajan kuluttua. Katson, kun hän riisuu lenkkarinsa ja sitten nappaa lakin päästäni ja laittaa sen hattuhyllylle Niklaksen hatun viereen.
Haluaisin puhua Antille eilisestä. Kertoisin, kuinka pahoillani olen siitä, että tunnen jotain kahta eri poikaa kohtaan. Mutta enhän voisi, Antti suuttuisi. Enkä halua että he riitelisivät, se olisi pahinta ikinä.
Joten minä vain pysyttäydyn vaiti ja tartun Anttia kädestä. Hän vilkaisee nopeasti käytävälle, sitten suutelee minua kevyesti.
Minulla oli niin ikävä tuota tunnetta.
Ongelma vain on se, etten tiedä, tuntisinko sen myös Niklaksen kanssa.

Me livahdamme Antin huoneeseen. Minä hyppään hänen sängylleen ja laskeudun selälleni katse kohti kattoa. Näen, kuinka Antti laskee reppunsa kirjoituspöydän viereen, sitten katsoo minua hymyillen ja tulee istumaan vierelleni.
"Vieläkö sulla on kuumetta?" ,poika kysyy ja silittää kättäni.
"Joo. Mulla on pahempi olo ku eilen."
Ja eihän se ole vale. Antti vain ei tiedä, mitä eilen oikeasti tapahtui. Ehkä pitäisi kertoa...

Nousen istumaan jalat ristissä Antin eteen. Hän katsoo minua ruskeilla silmillään ja näyttää syötävän hyvältä.
Minun on pakko kertoa.

"Eilen Niklas tuli aiemmin kotiin ja..." ,aloitan. Pojan kasvot vakavoituvat ja hän näyttää odottavan, että jatkan.
"Me juteltiin. Mä kysyin siltä, miks se on täällä. Sit se tarttu mua kädestä."

Jostain syystä minua alkaa itkettää. Voi olla kuumeen syytä, tai sitten olen vain liian herkkä. En kuitenkaan uskalla katsoa Anttia, vaan pidän katseeni harmaassa lattiassa.

"Mitä sitte tapahtu?" ,Antti kysyy. Hänen äänensävynsä on kylmä.

"...Mä tunsin jotain" ,vastaan ja kadun sitä heti. Kukaan ei haluaisi kuulla tuollaista sellaiselta ihmiseltä, josta todella välittää.

"Siis.. Sä oot ihastunu Niklakseen?" ,Antti selventää.

Nyökkään. En ole itsekään varma, onko se oikeastaan ihastumista, mutta haluan olla rehellinen kaikille tästä lähtien. Siksi lisään:
"Tai en mä tiiä. Mä lähin siitä tilanteesta, se tuntu väärältä."

Menee ehkä viisi sekuntia kun Antti ei vastaa. Sitten hän nousee sängyltä ja minä saan katsoa, kun tämä kävelee huoneen keskelle ja pitää selkänsä minuun päin. Hän taitaa miettiä, miten reagoida.

Se, mitä hän seuraavaksi sanoo, saa minut jäätymään paikoilleni.

"Ei helvetti, Emma. Mun piti pyytää sua mun tyttöystäväks tänään!"

Hän kääntyy hitaasti ja katsoo minua vaikeana. Tämä tilanne on minulle täysin uutta ja pelottavaa.

"Anteeks" ,saan sanottua.

Antti vain katsoo minua ja odottaa minun tekevän tai sanovan jotain muuta. En vain tiedä, mitä se olisi.
En enää kadu sitä, että kerroin tästä. Olen ylpeä itsestäni. Sen tunteen saattelemana minä nousen Antin eteen, katson sitä lähes kaksimetristä poikaa silmiin ja sanon:
"Mä oon tuntenu sut paljon kauemmin ku Niklaksen. Mä en koskaan jättäis sua sen takia."

Jännittää, mitä hän sanoo.

Ihmetyksekseni hän kuitenkin hymyilee. Se vaikuttaa aidolta ja iloiselta hymyltä.
"Just ton mä halusinki kuulla" ,poika sanoo ja laskeutuu kasvojeni tasolle.

"Haluutko sä yhä mut sun tyttöystäväks?" ,kuiskaan ja hymyilen varovasti.
Antti tuhahtaa ja painaa huulensa omiani vasten. Suudelmien välissä hän saa sanottua:
"Tietenki."

Heal Me (FIN)Where stories live. Discover now