Heal Me (FIN)

Sydän sirpaleina

Lauantai, 9.30

Herään omasta sängystäni ja nousen nopeasti istumaan. Päähäni sattuu hieman, niin kuin aina välillä herätessäni.
Huone on hiljaisuudesta täynnä ja aurinko pilkistää ikkunasta tehden kauniin valokaistaleen valkoisille lakanoille.
Hengitän syvään.
Pienen hetken kaikki tuntuu hyvältä.

Ja sitten muistan eilisen.

Nappaan puhelimeni yöpöydältä ja tekstaan ensimmäisenä Antille:

Minä:
soita mulle.

Mietin, ottaisinko yhteyttä Niklakseenkin, mutta päätän olla tekemättä niin.
Me suutelimme, mutta sitä ei olisi koskaan saanut tapahtua. Minä tajusin sen hyvin pian sen jälkeen ja juoksin sisälle. En sanonut edes hyvästejä, eikä niille kai olisi ollut tarvettakaan.
Minä hain huomiota häneltä, kun pelkäsin Antin todella pettäneen minut.

Mutta en tiedä totuutta varmaksi. Ja minua kaduttaa.

-

"Huomenta, päivänsäde" ,Venni virnistää jääkaapin oven takaa ja pörröttää hieman likaisia hiuksiani.
Joel istuu keittiön pöydän ääressä ja syö muroja vakavana.
Päätän mennä suihkuun vasta aamupalan syötyäni, vaikka äsken suunnittelin toisin. Nyt voisin jututtaa näitä kahta, kun äitikin on töissä.

Minä istun Joelia vastapäätä ja katson, kun Venni kävelee hitaasti poikaystävänsä viereen ja istuu pöydän ääreen.
Hän näyttää niin kauniilta blondeilla hiuksilla ja heleillä pisamilla.

"Haluisitteko te nyt kertoo, mitä salaatte?" ,kysyn ja kaadan vettä kannusta puhtaaseen lasiin.

Pari vilkaisee toisiaan, Joel laskee murolusikkansa ja sitten he viimein kertovat minulle kaiken.

"No kun siis... Mähän..-" ,Venni sopertaa. Joel laskee kätensä tytön kädelle pöydän päällä ja hymyilee rohkaisevasti.
"Mä oon raskaana."

Ja niin, epäilyni osuivat oikeaan. 18-vuotias isosiskoni on kuudennella viikolla raskaana.
Minä halaan heitä kumpaakin ja sanon, että lupaan olla pienokaiselle paras mahdollinen täti. En oikeastaan malta odottaa hänen saapumistaan.
Venni ja Joel tulevat olemaan niin mahtavia vanhempia, se on varmaa.

"Tietääkö äiti?" ,minä kysyn, kun Venni pyyhkii kyyneleen poskeltaan ja koskettaa vatsaansa kädellään.

"Mä halusin kertoo sulle ensin" ,siskoni vastaa ja vaihtaa helpottuneen katseen Joelin kanssa.

"Te ootte ihania" ,minä hymyilen kyyneleet silmissä ja halaan heitä vielä yhtä aikaa.

-

17.28

Silloin, kun minä seison eteisessä ja katselen ulos haikeana, joku soittaa minulle.

Napattuani puhelimen taskustani, näen näytöllä toivomani ja pelkääväni nimen.
Antti.

Asetan luurin korvalleni ja annan hänen aloittaa. Käteni tärisevät hermostuksesta.

"Emma?"

Kyyneleet nousevat silmiini. Hänen äänestään kuulee, että hän katuu eilistä. Niin hän aina tekee. Ensin juo liikaa ja seuraavana päivänä käyttäytyy niin sydämellisesti ja hyvin.

"Anna mulle anteeks" ,pojan ääni jatkaa. "Mä en tiiä, miks join taas tolleen."

Nielaisen.
Oliko tämä todella hänen ainoa asiansa? Pyytää anteeksi juomista?

Ilmoitusääni kajahtaa korvaani, minä laitan puhelun kaiuttimelle ja katson viestin, joka juuri tuli.

Sydämeni on jättää lyönnin välistä.

Niklas:
Alvari kerto että se on totta. Se tapahtu viikko sitte. Amanda oli hakenu huomioo Antilta ja ne oli "ajautunu" lähettelemään jotain kuvia keskenään. Amanda oli sanonu hinnan yhestä yöstä...
Mä oon niin pahoillani, se kusipää ei ansaitse sua!

Pelkään purskahtavani itkuun, joten sanon vain Antille:

"Mua ei kiinnosta sun selittelyt. Mä tiiän susta ja Amandasta. Haista paska, ihan oikeesti."

Ja ennen kuin hän ehtii vastata mitään, puhelu on päättynyt.
Minä lyyhistyn eteisen matolle itken silmät päästäni.

-

21.50

Rakas päiväkirja,
Rakastin häntä. Rakastin häntä koko sydämestäni. Haaveilin yhteisestä tulevaisuudesta ja lapsista. Annoin kaikkeni hänelle, ja sitten kävi näin.
Antti on yksi iso kusipää. Niklas oli aina oikeassa. Hän näki sen, mitä minä olin ihastumiseltani liian sokea nähdäkseni. Olisi se kai pitänyt tajuta. Kaikki ne kerrat, kun hän suuttui minulle ihan pienistä jutuista ja kun hän puristi ranteeni ruville, kun juttelin hänen ystävälleen ollessani hänen kanssaan.
Olen niin pohjalla. Tämä on miljoona kertaa pahempaa kuin kiusattuna olo. Koska luulin hänen välittävän minusta oikeasti.
Olen säälittävä, tiedän sen. En vain voi tälle mitään.
Venni yritti piristää minua ja toi minulle suklaamuffinsseja, mutta sekin vain muistutti siitä kerrasta, kun kävimme kahvilassa Antin kanssa ja minä sain hänet pitämään muffinseista.
En tiedä, tulenko koskaan rakastamaan ketään sillä tavoin. En ole varma, mitä tekisin.
Haluan vain, että ajatukset katoaisivat. En halua ajatella kokoajan sitä, kuinka hän on valehdellut suoraan päin kasvojani ja väittänyt rakastavansa.

Haluan vain, että pääni sisällä olisi hiljaista. Edes hetken.