Lestadiolainen, 16-vuotias Emma asuu keski-Suomessa laitoksessa, koska ei pystynyt pahimpina masennusaikoinaan käymään koulussa. Eräänä iltana taloon saapuu uusi nuori.
Pojan saapuminen saa toisen nuoren, Antin varpailleen. Emma huomaa ihastuneensa...
Viimein bussi saapuu viimeiselle pysäkilleen: pikkukylän linja-autoasemalle. Täällä on vain parituhatta asukasta, mutta tällä paikalla on suuri paikka sydämessäni - vaikka sen koulut muistuttavatkin vain kaikesta siitä paskasta.
Kiitän kuskia ja hyppään kyydistä reppu selässäni. Katselen ympärilleni puolityhjällä parkkipaikalla. Sitten silmääni osuu punainen, viisipaikkainen auto ja sen kuskin paikalla näkyvät tutut kasvot. Lähden kävelemään nopeasti autoa kohti hymy korvissa asti. Kuskin paikan ovi aukeaa ja ulos astuu aina yhtä kaunis äitini Emilia. Hänen meikittömät ja luonnonkauniit kasvonsa näyttävät aivan samalta kuin ennen. "Äiti!" ,hihkaisen ja juoksen äidin syleilyyn. Hän silittää kiharia hiuksiani ja kuulostaa itkuiselta kun sanoo: "Minulla oli hirveä ikävä."
Hetken päästä minä hyppään auton pelkääjän paikalle ja äiti käynnistää auton. Katson äitiä uudelleen varmistaakseni, että hän todella on siinä. Hänen kasvonsa ovat ruskettuneet ja täynnä pieniä, miltei näkymättömiä pisamia. Olen perinyt ulkonäköni äidiltä, Venni taas isältä. Vennillä on myös isän maantienharmaat hiukset, vaikka hän värjääkin niitä blondiksi tai milloin miksikin.
•
Oops! This image does not follow our content guidelines. To continue publishing, please remove it or upload a different image.
Tuo punainen talo kylän reunalla on se paikka, jossa minä kasvoin. Siellä minä nauroin ensimmäisen kerran olohuoneen sohvalla, opin kävelemään keittiön narisevalla lankkulattialla ja mihin palasin ensimmäisen koulupäivän jälkeen. Kaikki elämässäni liittyy jotenkin tähän vanhaan taloon. Mutta nyt kun minä astun etuovesta sisälle, eikä isä ole vastassa, minulle tulee hieman haikea olo. En saa koskaan niitä aikoja takaisin. En, vaikka kuinka haluaisin.
Eteisen olohuoneeseen vievän käytävän nurkalta kurkkaa ensin vaaleahiuksinen tyttö ja sitten hänen päänsä yläpuolelle ilmestyy ruskeahiuksinen poika. Venni ja Joel.
Minä riisun kenkäni ja kiirehdin heidän luokseen. Venni katsoo minua hetken ja näyttää siltä, että alkaisi itkeä. Minä naurahdan onnesta ja syöksyn hänen syleilyynsä. "Voi pikkusisko.." ,Venni huokaisee.
Halattuamme tarpeeksi kauan, minä tervehdin myös Joelia. "Kiva nähä suaki" ,sanon ja halaan poikaa kevyesti. Venni ja Joel ovat seurustelleet kahdeksannesta luokasta asti, joten olemme myös me siinä ajassa tullut läheisiksi. Hän on ystäväni siinä mielessä kuin esimerkiksi Elisa.
Kuulumisten jakamisen jälkeen minä kiipeän portaat yläkertaan ja avaan vanhan huoneeni oven. Mikään ei ole muuttunut - mutta huone on kyllä siistimpi kuin ennen.
Oops! This image does not follow our content guidelines. To continue publishing, please remove it or upload a different image.
Hyppään sängylle istumaan. Jouset ovat yhtä kovat. Tällä sängyllä minä valvoin ne kaikki yöt ja mietin elämän tarkoitusta. En vieläkään tiedä sitä. Tiedän vain, että voin paljon paremmin kuin silloin.
Otan repustani puhelimen ja alan selata tulleita viestejä. Kasvoilleni nousee hymy, kun näen Antilta tulleen viestin;
Antti: Hei pikkunen. Toivottavasti oot jo turvallisesti kotona. Mulla on nyt jo kauhee ikävä...🙁 Muista kans ajatella mua tosi paljon😌💕
Vastaan hänelle nopeasti:
Oot ihana🥺 Mullaki on ikävä. Pian nähään❤️!
Seuraavaksi on vuorossa Elisalta tulleet viestit. Ne ovat tulleet jo aamulla.
Elisa: Moikka! Pikkulinnut on vähä laulellu et sulla ois poikaystävä..👀👀 Miks helvetissä et oo kertonu??
Tuntuu hieman pahalta, mutta vastaan:
Anteeks Elisa!!😩 Voit hakata mut ku taas nähään. Millon se muuten on?🙃 Että voin niinku varautua :)
Hetkeen tyttö ei vastaa mitään. Sitten näytölle ilmestyy viesti:
Elisa: Ei ehkä hetkeen.😬 Nää ei täällä anna nähä ketään ulkopuolisia kavereita. Ehkä voitais ottaa facetime joku päivä?🙌🏻
Vastaan peukku-emojilla.
Juuri, kun ajattelen laittaa puhelimen taas pois, tulee uusi ilmoitus. Instagramissa joku on laittanut direct-viestiä. Minun on pakko avata se heti silkkaa uteliaisuuttani.
@nikkedo Mitä Emma?
Hyvin nopeasti tajuan sen olevan Niklas, joten kirjoitan neutraalin vastauksen:
Ihan okei.
Onneksi hän ei vastaa enää mitään. Tajusi varmaan, ettei minua kiinnosta.
•
Illalla me syömme makaroonilaatikkoa kaikki yhdessä. Venni kertoo lukiossa tapahtuneesta "tulvasta". Joku oppilas oli jättänyt hanan valumaan moneen eri vessaan, ja vesivahinkojen takia koulu oli ollut kiinni kokonaiset kolme päivää. Joelin elämään ei kuulu mitään uutta; hän kirjoittaa lauluja ja opettelee uusia kappaleita kitaralla. Mutta kun hän puhuu tulevaisuudesta, jostain hänen sanojensa lomasta saan kuitenkin ongittua sen, että hän haluaa tosissaan olla Vennin kanssa loppuelämänsä. Se on niin suloista. Nuo kaksi ovat luodut toisilleen.
Olemmekohan minä ja Anttikin? Kai Jumala vain tietää..
Sitä ajatellessani todellisuus iskee päin kasvoja.
Miten Antti jaksaa oottaa seksiä avioliittoon? Eihän me ees voida mennä naimisiin vielä vuosiin. En mä vois viedä Antilta sen villiä nuoruutta. Ehkä me ei oikeesti olla luotuja toisillemme...
Menen nukkumaan jo kymmeneltä ja käperryn puhtaisiin lakanoihin kuin makuupussiin. Viimeinen ajatukseni sisältää Antin suloiset kasvot ja sen, millä tavalla hän hymyilee minulle. Kyynel valuu poskeani pitkin, ja sitten nukahdan.
