Heal Me (FIN)

Tässä ja nyt

Kävelen etupihalle Niklaksen jäljessä. Hän ei ole pukeutunut mihinkään halloween-teemaiseen, enkä odottanutkaan sitä häneltä.
En ole nähnyt Niklasta kahteen kuukauteen, eikä hän edes ollut muiden mukana hyvästelemässä minua lähtöpäivänäni.

"Sä ja Antti siis ootte vielä..." ,Niklas mumisee eikä selvästi aio jatkaa lausettaan, joten minä vastaan:

"Joo."

Ilma välissämme tuntuu raskaalta. Joskus minun oli helppo olla hänen seurassaan, mutta tämä on kaikkea muuta kuin helppoa ja mukavaa.

"Mitä laitokseen kuuluu?"

Niklas katsoo mustia kengänkärkiään ja vastaa hiljaa:

"Mä en oo siellä enää."

Kurtistan kulmiani. Luulin, ettei Niklaksella ollut mitään paikkaa, mihin mennä.

"Asutko sä sun äidillä?"

Niklas nyökkää ja katsoo suoraan minuun. En tiedä, mitä sanoa seuraavaksi.

"Kai Antti kohtelee sua hyvin?" ,poika kysyy.

"Joo" ,vastaan hämilläni. "Paremmin ku hyvin. Miten niin?"

"Jätkien keskuudessa liikkuu vähä juttua..."

-

Niklas kertoo minulle, että koulussa kiertää inhottava huhu. Sen mukaan Alvarin (sen kiusaajan) isosisko Amanda on myynyt itseään Antille. Ja että Antti ei ole sanonut vastaankaan. Kuulemma jotakin kuviakin tapahtuneesta on levinnyt.

Sisälläni roihuaa vihan liekki, mutta kiitän vain tyynesti Niklasta kertomisesta ja menen takaisin sisälle.

Siellä Antti yhä on, naureskelemassa ystäviensä keskellä.
Minä kävelen suoraan hänen eteensä ja sanon kuuluvalla äänellä:

"Mulla on asiaa."

-

"Mistä sä oot sellasta kuullu?" ,Antti kyseenalaistaa kertomani.

Seison takapihalla Antin edessä ja yritän pitää itseni koossa. En olisi halunnut kuulla mitään tuollaista tänään. En kestä ajatella, voisiko se olla totta.

"Ei sillä oo väliä" ,vastaan ja katson poikaystävääni tuimana. "Voitko sä kattoo mua silmiin ja luvata, ettei se oo totta?"

Humaltunut Antti naurahtaa ja astuu lähemmäksi katsoen silmiini.

"Se ei oo totta" ,tämä sanoo ääni sammaltaen.

En usko häntä. En tuossa kunnossa. Minulle tulee paha olo ja haluan vain pois koko tilanteesta. Eikä sitä helpota se, että Antti lähtee heti takaisin sisälle unohtaen puheenaiheeni.

-

Olen niin kyllästynyt näihin juhliin, joten päätän lähteä sieltä - ilman Anttia.

Hoipertelen rakot jalkoihin hanganneissa korkokengissä kadulle, jossa otan ne pois ja lähden kävelemään avojaloin kohti keskustaa.

Päässäni humisee ja minä tajuan nopeasti, ettei minulla oikeastaan ole mitään paikkaa, minne mennä. Lapsuudenkotini on naapuripaikkakunnalla, enkä tosiaan halua mennä Antin kotiin enää.

Kun kävelen kadunreunaa ja mietin, mihin menisin, kuulen auton hidastavan taakseni.

Se on musta mersu, jota ohjaa - kukapa muukaan kuin Niklas.
Hän laskee ikkunansa, katsoo minuun sinisillä silmillään ja kysyy:

"Tarviitko kyytiä?"

-

Löydän itseni mersun pelkääjän paikalta, rauhallisen jazz-musiikin soidessa radiosta. Niklas ohjaa autoa niin rennosti eikä näytä merkkiäkään humaltumisesta. Huomaan tuijottaneeni häntä, joten käännän katseeni eteenpäin.

"Älä ihmeessä lopeta" ,Niklas hymähtää, jolloin minä tunnen oloni kovin pieneksi ja ujoksi.

Talot vilisevät ohitse ja Niklas kääntyy isolle tielle. Tästä on 13 kilometriä kotiini.
Illan hiljaisuudessa on kovin tunnelmallista istua auton kyydissä ja katsella tähtitaivasta sekä hohtavaa kuuta.

"Miks sä oot noin ystävällinen?" ,kysyn ajatuksissani auton ohjaajalta.

"Kyllä sä tiedät" ,Niklas vastaa matalalla äänellä. "Enkä mä jaksais yhtään katella, ku Antti murskaa sun sydämen."

Kyyneleet nousevat silmiini. Niklas todella uskoo huhujen olevan enemmänkin kuin pelkkiä huhuja.

"Sä ansaitset niin paljon parempaa" ,vaaleahiuksinen, jotenkin niin aikuisen näköinen Niklas sanoo ja vilkaisee minua jotenkin surullisesti.

...

Vittu.

Mitä mun päässä tapahtuu?

"Mä en tiiä, mitä mun pitäis uskoo" ,soperran ja pidättelen itkua.

Silloin auto kääntyy pihatiellemme.

-

Nousen auton kyydistä ja kävelen avojaloin viileällä nurmella kohti etuovea. Eteisessä ja keittiössä on pimeää, vain yläkerran toisessa huoneessa on valot päällä. Se on Vennin huone.

"Emma" ,kuuluu takaani.

Järkeni huutaa menemään vain sisälle, mutta minä kuitenkin käännyn ympäri ja annan sydämeni johdattaa.

Niklas kävelee pitkin askelin luokseni, aivan eteeni. Katson ylöspäin hänen sinisilmiinsä ja mietin, että entä jos hän olikin aina se parempi vaihtoehto.

"Lupaa mulle jotain" ,Niklas miltei kuiskaa.
"Pidä itestäs huolta."

Hän on niin oikeassa. Minun on pidettävä parempaa huolta itsestäni ja opittava viimein, ettei maailma toimi niin yksinkertaisesti. Ihmisillä on takaa-ajatuksia ja pimeitä puolia.

Ja minä elän tässä ja nyt.

...

Nousen varpailleni ja suutelen Niklasta kevyesti huulille.

Hän selvästi yllättyy siitä, mutta pian tarttuu vyötäröltäni ja vetää minut uuteen, tajunnan räjäyttävään suudelmaan.

Ja Niklaksen kanssa kaikki on niin helppoa.

Tunnen eläväni täysin mitoin.

Emmekä me ole edes kännissä.