•Something ain't right•Sope ff fin•

14. Käytävä

[Namjoon]

Viimeiset tunnit kuluivat tuskaisen hitaasti. Yleensä onnistun käyttämään ajan niin että ylimääräiselle perseilylle ei jää aikaa. Mutta tänään oli toisin. En saanut ajatuksiani kasaan viittä sekuntia kauemmaksi ajaksi. Ystäväni makasi sairaalassa ja minun pitäisi odottaa vielä 20 minuuttia että pääsisin pois täältä.

Kellojen soitua tungin kirjat reppuuni ja juoksin käytävään. Olin jo ulko-ovella kun muistin että meidän oli tarkoitus mennä yhdessä. Jäin siis odottamaan, että muut saapuisivat. Siinäkin kesti tuskallisen pitkään vaikka todellisuudessa ei mennyt minuuttiakaan kun neljä muuta juoksivat portaat alas.

"Mikä teillä kesti?" kysyin pojilta.

"Ei se ämmä päästäny heti ku kellot soi." Jimin sanoi ja yritti tasata hengitystä.

"Mä taas olin muute vaa hidas..." Seokjin sanoi vähän nolona.

"Okei okei antaa olla. Mennään." sanoin ja lähdin johdattamaan joukkoamme sairaalalle päin.

Kun olimme päässeet kävelytielle, joka kulkee sairaalan edustalle, aloin kävelemään vielä nopeammin mitä aiemmin. Kävely muuttui pian hölkäksi, ja hölkästä juoksuksi. Ryntäsimme sairaalaan oville ja Taehyung avasi ovet voimalla. Mitähän paikalla ollut henkilökuntakin mietti kun viisi keskenkasvuista miehen alkua ryntää ovista sisään ryminällä. Kävelimme nopeaa tahtia vastaanottotiskiä kohti.

"Missä Jung Hoseok on?" kysyin respanaiselta nopeasti.

"Hän on kakkos kerroksessa huoneessa 172. Odottakaa käytävässä, siellä on lääkäreitä tällä hetkellä." nainen sanoi tietokoneen näpyttelyn jälkeen.

"Selvä, kiitos." Seokjin sanoi ja lähdimme nopeaa tahtia kapuamaan portaita ylös.

Ylös päästyämme mietimme hetken aikaa missä suunnassa Hoseokin huone sijaitsee. Ei mennyt kauaakaan että huomasimme kyltin jossa luki:

"<- Huoneet 150-200." Jeongguk sanoi hiljaa.

Lähdimme siis vasemmalle. Kuulimme kuitenkin hiljaista itkua käytävästä. Lähdin seuraamaan ääntä. Ajattelin että se olisi joku, joka olisi juuri menettänyt sukulaisensa tai vastaavaa. Mutta voi kuinka väärässä olinkaan. Käytävällä olevalla sohvalla istui poika sikiöasennossa itkien. Se oli Yoongi.

[Yoongi]

Sairaalalle saapuessamme itkuni oli jotenkin laantunut. Ensihoitajat veivät Hoseokin paareilla sisään taloon. Juoksin heidän peräänsä. Näin kun Hoseokin silmät painuivat kiinni. Hän kai menetti tajunsa. Sairaalan käytävillä tuli vastaan lääkäreitä ja hoitajia. Hoseok työnnettiin todennäköisesti jonnekki leikkaussaliin, sillä minulle sanottiin että en saa tulla sisään. Minut ohjattiin sitten jonnekkin odotus huoneeseen.

Aika tuntui pysähtyneen. Minulla ei ollut reppuani matkassa, ja puhelimeni oli repussa. Minulla ei siis ollut muuta vaihtoehtoa kuin istua ja tuijottaa kelloa. Nostin jalkani penkille ja halasin niitä. Kellon viisarit tikittivät tikittämistään. Sekunnit kuluivat, ne muuttuivat minuuteiksi. Minuutit kymmeniksi, ja puolentunnin kohdalla olin jo nukahtanut.

Havahduin siihen että joku laski kätensä olkapäälleni ja ravisteli minua hellästi. Avasin silmäni ja näin mies lääkärin.

"Oletko Jung Hoseokin läheinen?" hän kysyi ja nyökkäsin vastaukseksi.

"Hoseok pääsi leikkauksesta noin kymmenen minuuttia sitten. Hänet siirrettiin yläkertaan. Haluatko mennä hänen luokseen?" tuon kuullessani nousin äkkiä ylös ja nyökkäsin uudelleen. En usko että minusta lähtisi ääntä vielä hetkeen.