En ole kauniisti sairas.
En ole laiha pitkähiuksinen nuori nainen, jonka kauniit silmät ovat täynnä surua.
En ole vaivattomasti ja huolimattomasti upea näky johon on helppo rakastua.
En osaa sanoa normeja rikkovia teräviä kommentteja, jotka kumpuavat uniikista näkökulmasta elämään.
En voi juosta kevätsateessa ja tuntea olevani elossa ensimmäistä kertaa ikinä.
En parane sillä, että saan vastakappaleen jonka ymmärrys ja elämänilo valaisevat yhtäkkiä pimeän polkuni.
En hämmästytä ketään vahvuudellani ja kyvylläni selvitä kaikesta.
En osaa olla kipeä oikein.
En pääse päiviin ylös sängystä.
Syön suruuni, joten kokoja isommat vaatteet eivät vaivattomasti roiku hoikan ruumiini yllä, vaan ne tarttuvat hikeeni ja ihraani.
En pysty parantumaan rakkauden tai ystävyyden voimalla.
En ensinnäkään voi laittaa luottoani kehenkään, sillä yksikin pettymys lisää aiheuttaisi täyden hajoamisen.
En voi riskeerata jo haurasta psyykettäni uskoutumalla ihmiselle, joka haluaa pelastaa minut.
En one kaunis, tupakoiva, inspiroiva ja sielukas olento, joka istuu yöisin katolla miettimässä.
Itseinhon vahingoittama ruumiini ei ole mystinen, vaan loppu.
Henkisesti
Fyysisesti
Sosiaalisesti
Loppu.
Väärällä tavalla rikki.
Huonosti ja virheellisesti sairas.
YOU ARE READING
Haalean veden äärellä
Short StoryTW SISÄLTÖVAROITUS Ajatuksia elämästä, mielenterveydestä, kuolemasta, kivusta ja kaikesta sen välillä. Puran tyhjyyttä ja pahaa oloa tähän joten iso TW ihmisille, jotka eivät sellaista halua lukea.
