Halasin pientä luurankotyttöä ja sanoin "kaikki järjestyy, lupaan sen". Viilsin pimeydessä haavan sydämeeni ja kirjoitin kirjeen hänelle kaipuulla. Kirjoitin "älä huoli kaikki helpottuu".
Istuimme kaksin kujalla, pieni luurankotyttö itki taas. Viilsin uuden haavan, toisen ja kolmannen. Valutin kaiken rakkauteni ja huolenpitoni.
Kuja oli nyt tyhjä, tai no. Minä olin vielä siellä, mutta sillä ei ollut väliä. Pieni luurankotyttö oli lähtenyt, ei itkien, ei surren, vaan kokonaisena.
Täydellisenä.
Millään muulla ei ollut väliä, hän oli nyt siellä, missä minä olin ennen kujalle astumista. Vajottakaa minut pimeyteen jos se tarkoittaa että nään pienen luurankotytön hymyilevän oikeasti. Teen mitä vaan. Kuja on nyt tyhjä ja pimeä.
YOU ARE READING
Haalean veden äärellä
Short StoryTW SISÄLTÖVAROITUS Ajatuksia elämästä, mielenterveydestä, kuolemasta, kivusta ja kaikesta sen välillä. Puran tyhjyyttä ja pahaa oloa tähän joten iso TW ihmisille, jotka eivät sellaista halua lukea.
