Mulle sanat "hetero", "homo" ja "lesbo" oli vaikeita edes sanoa ääneen. Pelkäsin jatkuvasti että jotenkin paljastun. Joku arvaa. Joku näkee sen, etten ole sama kun muut. Mun sisäinen homofobia itseäni kohtaan oli ja vieläkin on vahva. Se on lamauttava pelko, joka maalaa mut omassa mielessäni likaiseksi. Pervoksi. Ahdistelijaksi. En tietenkään ikinä ahdistelisi mitään sukupuolta, mutta erityisesti mun tytöistä tykkäävä puoli tuntuu jo itsessään rajojen ylittävältä. Kuin loukkaisin jokaisen tytön yksityisyyttä sillä, että pidän heitä viehättävänä. Koen olevani joku huijari tirkistelijä tilanteissa, joissa näen kauniin ihmisen. Kuin jo se, että mielessäni kehtaan ajatella haluavani olla tytön kanssa, olisi synti. Kuin kaikki ympärilläni koko ajan olisivat varpaillaan ja analysoimassa, ettei se outo tytöistä tykkääjä vain hyökkää tai katso minua oudosti. Realistisesti tiedän, ettei kukaan näin kuitenkaan ajattele. Tuntuu vaan siltä, etten koskaan voi rennosti puhua tytöistä tykkäämisestä ilman, että tilanteesta tulee mielessäni vastapuolelle kiusallinen ja luonnoton. Jokainen kehu ja kommenttikin samalle sukupuolelle pitää tarkoin valita, etten vaan vaikuta "liian homolta" ja näin ollen paljasta sitä, että seksuaalisuuteni on ihan jokapäiväinen ja oikea juttu. Ettei se lopu kaapista ulos tulemiseen, vaan vasta alkaa siitä.
Samaa tunnetta ei aiheudu miehistä. Kuitenkin mun kipuilu seksuaalisuuden kanssa on vieläkin kesken, enkä edes osaa arvioida, tykkäänkö miehistä. Haluanko vaan saada heiltä jotain asemaa, huomiota ja hyväksyntää, jota olen vuosia toivonut. Olenko vain niin syvään juurtuneesti tullut satutetuksi miesten toimesta, etten osaa pitää heistä vielä.
YOU ARE READING
Haalean veden äärellä
Short StoryTW SISÄLTÖVAROITUS Ajatuksia elämästä, mielenterveydestä, kuolemasta, kivusta ja kaikesta sen välillä. Puran tyhjyyttä ja pahaa oloa tähän joten iso TW ihmisille, jotka eivät sellaista halua lukea.
