Kylmä huokuu joka saumasta sisään.
Kylmä.
Jatkuvasti kylmä.
Aina niin epämukavan kylmä.
Ehkä siksi raajani ovat jäässä.
Kangistuneet.
Hitsautuneet patjaani kiinni niin, etten pääse taas ylös.
Kun kylmä helpottaa hetkeksi, valun alas lattialle.
Tuijotan kattoa ja mietin, kuinka tässäkään ei ole hyvä.
Muutan muotoa, mutta se ei koskaan helpota.
Se väsymys, joka painaa alas ei katoa jään mukana.
Se velloo jossain sellaisessa kerroksessa, mihin en itse yllä.
Jossain sellaisessa nurkassa, minne mikään lämpö ei osu.
Vaikka siis makaan lammikkona lattialla, en pääse kylmää pakoon.
Se on jo saanut minut kiinni vuosia sitten.
Tehnyt pesän kylkiluideni väliin.
Levinnyt niin laajalle, ettei se sula millään.
Kannan sitä veressäni.
Sitä kylmää.
Sitä niin kovin painavaa jäätä.
YOU ARE READING
Haalean veden äärellä
Short StoryTW SISÄLTÖVAROITUS Ajatuksia elämästä, mielenterveydestä, kuolemasta, kivusta ja kaikesta sen välillä. Puran tyhjyyttä ja pahaa oloa tähän joten iso TW ihmisille, jotka eivät sellaista halua lukea.
