Joka aamu odotan päivän kulumista. Vilkaisen kelloa, joko nyt? Minuutit hidastuvat ja kaikki tuntuu kuin pysäytetyltä. Hengitä. Hymyile. Toimi. Suljen silmäni ja pimeyden synkkä harso sulkee minut suojaansa. Voisinpa nukahtaa tähän nyt, enkä koskaan enää heräisi. Avaan silmäni tajutessani että kello on vasta kaksi. Vielä ei ole aika olla oma itsensä. Korjaan naamiotani iloisemmaksi ja liityn takaisin ihmismassaan. Ilta alkaa laskeutua. Joko nyt?
Jokainen soluni on umpiväsynyt päivästä, jonka olen taas suurimmaksi osaksi viettänyt sängyssä. Mikään määrä unta ei riitä, eikä valvominen tunnu enää miltään.
Oikeastaan, mikään ei ole tuntunut miltään pitkään aikaan. Nauran kovempaa kuin koskaan, mutta sisälläni ei pulppua aito onni vaan happo joka syövyttää sisimpääni jokaisella hengenvedolla. Kipinäni on sammunut.
vihdoin.
Asetun sänkyyni ja riisun huolella tehdyn iloisen naamioni pois. Jäljelle jää vain se tyhjä kuori joka olen. Vietän tunteja valveilla ajatellen kunnes vihdoin itken itseni uneen, sillä tiedän että joudun tekemään kaiken taas huomenna uudestaan. Pimeä harso kietoo minut turvaan. Nukahdan.
YOU ARE READING
Haalean veden äärellä
Short StoryTW SISÄLTÖVAROITUS Ajatuksia elämästä, mielenterveydestä, kuolemasta, kivusta ja kaikesta sen välillä. Puran tyhjyyttä ja pahaa oloa tähän joten iso TW ihmisille, jotka eivät sellaista halua lukea.
