Pelastus

Luku 25 - Mikaelin näkökulma

"Mikael, voisitko tulla auttamaan vaihdoksessa?" kuuluu Danielin käskevä ääni toisesta huoneesta. Katson huoneeni ovea kohti, mutten vielä saa itseäni liikahtamaan. Haluanko auttaa ihmisiä, joita en edes tunne? Tai tunsin minä toisen heistä, mutta sekin oli vain harhaa. Sydäntäni raastaa kaikki se, minkä koen menettäneeni hetkessä. Luulin että meidän välillämme, minun ja Ronin välillä, olisi palavaa, rehellistä rakkautta. Oli suora isku sydämeen saada tietää, että rakastuin valheeseen.

Ensimmäisen kerran kun kohtasin Ronin – Ronjan – tiesin, että hänessä on sisua, paloa. Minussa heräsi toivo, kun huomasin, että hän ei alistu kulkemaan valmiiksi luotuja polkuja. Sukulaissielu, niin ajattelin. Siinä vaiheessa, kun hän heitti tarjoamani lautasen minua kohti, tiesin, että hän on valmis taistelemaan kanssani samalla puolella. Siitä asti hän on yllättänyt minut yhä uudestaan ja saanut minut rakastumaan itseensä niin syvästi, että totuuden paljastuessa en olisi edes uskonut, että tällaista kipua on mahdollista tuntea. En tiennyt, että voisin kiivetä niin korkealle vain pudotakseni ryminällä alas.

Ensimmäistä kertaa pitkään aikaan minun todella tekisi mieli tarttua tämän myrkyllisen yhteiskunnan apuun, jotta voisin tukahduttaa tunteeni ja heittäytyä valmiiseen rytmiin. Se olisi helppoa. Tiedän kuitenkin, että Melina tarvitsee minua. En halua, että hän joutuu elämään maailmassa, jossa hyöty on ainoa eteenpäin työntävä voima. Haluan, että hän on aidosti onnellinen.

"Mikael, tarvitsen apuasi nyt heti", kuuluu Danielin ääni uudestaan, nyt jyrkempänä ja niin tehokkaana, että jalkani lähtevät melkein väkisin liikkeelle. Tunnen edelleen, että on velvollisuuteni auttaa, vaikka enemmän kuin mitään muuta haluaisin kävellä ulos omasta talostani, etsiä siskoni käsiini ja mennä hänen kanssaan niin syvälle metsään, että kaikki murheet unohtuisivat. Toisaalta Melinan kautta voin aavistuksen ymmärtää kaikkea sitä, mitä Ronja oli veljensä vuoksi valmis tekemään. Toivoisin vain, että hän ei olisi tehnyt sitä minun kustannuksellani. Toivoisin, että hän olisi vain ollut rehellinen. Mitä hän olisi siinä menettänyt?

Kun pääsen huoneeseen, jossa muutkin ovat, jalkani pysäyttävät minut hetkeksi ovensuuhun, epäröivät. Ne haluaisivat kääntyä kannoillaan ja lähteä päinvastaiseen suuntaan sydämeni mukanaan, mutta järkeni ja velvollisuudentuntoni pitävät minut paikoillani. Katson kahta lähes kuolleen näköistä kehoa, joiden sielut ovat väärissä paikoissa. En tiedä, onko sieluja koskaan yritetty vaihtaa takaisin alkuperäisille omistajilleen. Yleensä se ei olisi edes mahdollista, sillä vaihdos suoritetaan vain hädän ja kuoleman uhan alla, jolloin alkuperäinen ruumis ei ole enää pelastettavissa. Jos alkuperäinen keho on vielä elossa, se on vähintäänkin toimintakyvytön. Meidän ainoa toivomme on, että saamme Ronjan alkuperäisen kehon vielä herätettyä elävien kirjoihin. Tai en edes tiedä, mitä toivon.

Daniel alkaa ladella minulle ohjeita, joita noudatan mekaanisesti. Yritän olla antamatta tunnepuolelle liikaa valtaa, sillä juuri nyt minulla ei ole varaa romahtaa. Ojennan Danielille mitä hän ikinä pyytääkään, ja katson, kuinka hän yhdistelee johtoja Ronjan ja hänen veljensä kehon välille. En ole yleensä se, joka on mukana vaihdoksissa, sillä minä hoidan lähinnä jälkipyykkiä. Minun tehtävänäni on pitää huoli, että vaihdoksen jälkeen uuteen kehoon päätyneet sielut sopeutuvat uuteen elämäänsä. Tehtäviini ei todellakaan kuulu palauttaa sieluja aikaisempaan kehoonsa, mutta tässä minä nyt olen.

Minut on pienestä asti kasvatettu hiljaiseen kapinaliikkeeseen, joka yrittää pikkuhiljaa muuttaa järjestelmää sisältäpäin. Uusien jäsenten värvääminen on vaikeaa, sillä moni pitää kynsin hampain kiinni tutusta ja turvallisesta elämästään, jossa mikään ei muutu, ja jossa he ovat terveitä ja tyytyväisiä. He eivät ole varsinaisesti onnellisia, mutta eivät he onnea osaa kaivatakaan. On vaikea ikävöidä jotain sellaista, mitä ei ole koskaan kokenut. Suurin osa ihmisistä on kyllä jossain määrin tyytyväisiä, sillä heidän ei tarvitse kokea kipua tai tuskaa. Heille se riittää siihen, että elämä on elämisen arvoista.