Pelastus

Luku 12

"Kuka sinä olet?" kuuluu pikkutytön ääni, joka läpäisee muurin todellisuuden ja pohjattoman pimeyden välillä. Silmäluomeni tuntuvat raskailta, siltä kuin niitä ei olisi pitänyt käyttää aikoihin. Onnistun jotenkin avaamaan ne, jolloin näen vaaleahiuksisen tytön katsovan minua uteliaasti.

"Minä olen Melina", tyttö sanoo pirteästi hymyillen ennen kuin ehdin vastata mitään. Melina. Minulla menee hetki ymmärtää, että edessäni seisoo Mikaelin kuusivuotias pikkusisko.

"Melina", sanon ääneen käheästi. Tyttö katsoo minua pää hieman kallellaan, leveästi hymyillen. "Olen Ron", saan sanottua, vaikka päässäni tuntuu tykyttävän pommikonelaivue ja melkein meinaan lipsauttaa nimeni olevan Ronja.

Kipu polttaa jokaisessa solussani, vaikken ole fyysisesti mitenkään vahingoittunut. En edes muista, miten päädyin uudestaan Mikaelin talon vierashuoneen sänkyyn. Muistan vain katon, sillä olen katsellut sitä niin pitkään, että mitään muuta ei tunnu olevan olemassa enää. En saa nostettua edes käsiäni ilmaan, koska se tuntuu turhalta. Katson ympäristöäni laiskasti, koska minulle tässä maailmassa ei ole enää mitään. Kaikki on tyhjää.

"Toin sinulle tämän", pikkutyttö sanoo, pirteä ääni hieman epäröiden. Katson hänen ojennettuun käteensä ja näen pillerin. Pillerit ovat tämän päivän hoitokeino kaikkeen. Kun edellisille pillereille tullaan immuuneiksi, valmistetaan uusia, vahvempia. Pillerien haittojakin vastaan on pillereitä. Jotkut syövät satoja pillereitä päivässä, jotta tasapaino säilyy.

Haluaisin sanoa vastaan, haluaisin ottaa pillerin hänen kädestään ja heittää sen seinään. Haluaisin olla tarpeeksi vahva, jotta en sallisi sen vievän kaikkea pois. En halua, että pillerit muokkaavat aivojani niin, että voin taas kohdata maailman. Haluaisin kyetä siihen itse, mutta siitä huolimatta otan pillerin hänen kädestään ja asetan sen suuhuni. Nousen vaivalloisesti sängyn reunalle istumaan ja nostan yöpöydällä olevan vesilasin huulilleni. Nielaisen hitaasti, häveten itseäni, mutta samalla odottaen helpotusta.

Lääkkeet tehoavat tavallisiin vaivoihin yleensä heti, sekuntien kuluttua, eikä tämä ole poikkeus. Sisälleni leviää rauha, kun kipu ja ikävä katoavat. Jäljelle jää vain helpottava tyhjyys ja orastava häpeä.

"Mikael pyysi, että tulisit syömään", Melina sanoo varovaisella äänensävyllä. Hänen pirteytensä on latistunut varovaisuudeksi. "Olet maannut siinä aika pitkään. Hän on huolissaan."

Hän on huolissaan. Kolme sanaa, jotka jäävät pääni sisälle kaikumaan. Mikael on huolissaan? Minusta.

"Ei mitään hätää", vastaan hymyillen rauhoittavasti. Enää mitään hätää ei olekaan. Ajatukseni ovat hieman sekavat, on vaikea muodostaa kokonaista lausetta pääni sisällä. Aivoissani on sulku, joka pitää pahat asiat ulkopuolella. "Ei tarvitse olla huolissaan."

Nousen ylös huterasti, ottaen sängyn päädystä tukea. Melina astuu pienen askeleen taaksepäin, mutten tiedä tekeekö hän sen näyttääkseen minulle tietä vai paetakseen. Oli miten oli, lähden seuraamaan häntä keittiöön, josta nenääni leijailee taianomainen tuoksu.

Odotan näkeväni keittiössä Mikaelin, mutta näenkin vanhemman naisen lieden ääressä. Hän hyräilee hiljaa sävelmää, jota en tunnista, mikä saa minut hämmentymään. Kuuntelen paljon musiikkia, ja luulisi, että tunnistaisin jo jokaisen yhteiskunnassa hyväksytyn kappaleen. Eihän Mikaelin taloudenhoitaja nyt laulaisi kiellettyä musiikkia?

"Hei", sanon yrittäen jäljitellä iloisen ystävällistä äänensävyä. Taloudenhoitaja katsahtaa minuun päin arvioivasti, jolloin saan tilaisuuden katsoa häntä tarkemmin. Vaaleahiuksinen nainen on ehkä nelissäkymmenissä, mutta hänen silmistään huokuu iätöntä viisautta, kuin hän olisi nähnyt liikaa. Silti hän hymyilee ystävällisesti ja vastaa tervehdykseeni.