Pelastus

Luku 23

Seinä sulkeutuu takanamme, ja tuijotan silmät kauhusta pyöreinä parikymppistä miestä, joka tietää minun nimeni. Tai veljeni nimen. En tunnista häntä, sillä minulla ei ole veljeni muistoja, enkä muista koskaan tavanneeni häntä Ronjana. Mikael katsahtaa minua kysyvästi, etsiäkseen vastausta siitä, kuka tämä mies on, mutten voi kuin pudistaa päätäni. Lihakseni jännittyvät kuin valmiina taisteluun. Vieressäni Mikaelin kädet puristuvat nyrkeiksi, sillä hänkin on valmis tappelemaan tarpeen vaatiessa. 

Mies ei kuitenkaan vaikuta uhkaavalta, ja hän nostaa kätensä ylös kuin antautumisen merkiksi nähdessään meidät valmiusasennossa. Hän tietää varmasti yhtä hyvin kuin mekin, että kaksi yhtä vastaan kääntyisi mitä luultavammin meidän eduksemme. "Rauha", hän sanoo rennosti, mutta hänen katseestaan näkyy epävarmuus. "Anteeksi, unohdin. Se vain... näytät häneltä."

Lihakseni rentoutuvat hieman huomatessani, että hän ei vaikuta haluavan mitään pahaa, mutta en täysin laske suojaustani alas. Hän tiesi veljeni, ja hän on täällä, joten hänellä on pakko olla vastauksia, vaikka hän osoittautuisikin muuksi kuin mitä hän esittää olevansa.

"Kuka sinä olet?" kysyn, ja sama kysymys näkyy myös Mikaelin kasvoilla. Nuori mies katsoo minua tutkivasti, katsoen minua päästä varpaisiin, mikä saa oloni hieman epämukavasti. Huomaan, kuinka Mikael siirtyy puoliksi eteeni.

"Daniel", hän vastaa lopulta, tutkien kulmat kurtistuneena dynamiikkaa minun ja Mikaelin välillä. En voi edes kuvitella, mitä hänen mielessään pyörii tällä hetkellä. Ron on hänen ystävänsä, ja tällä hetkellä hän näkee hänen ystävänsä kanssa jonkun tuntemattoman, jonkun, joka selvästi välittää minusta. "Tunsin... tunnen Ronin."

Jäykistyn kuullessani Danielin sanovan veljeni nimen, sillä se saa Mikaelin näyttämään äärimmäisen hämmentyneeltä. "Tarkoitat kai Jonia?" hän kysyy Danielilta, mutta tämä vain pudistaa päätään kulmakarvat kohonneina. Sydämeni hakkaa, kun tajuan, että valheeni ovat paljastumassa.

Daniel jatkaa puhumista, mutta hänellä ei valitettavasti ole mitään sellaista sanottavaa, joka helpottaisi tilannettani: "Kun Ron sanoi, että hänen siskonsa on hypännyt alas sillalta, hän pakotti minut ja monen muun välittömästi pelastustoimiin. Ja luota minuun, se ei ole ollut helppoa, ja moni vastarintaliikkeen jäsen on riskeerannut itsensä tämän takia. Jos kyseessä olisi ollut lähes kuka tahansa muu, kaikki tämä olisi tuonut liian suuren riskin, mutta veljeäsi kuunnellaan. Olen sotkenut tietojanne ja hämännyt järjestelmää, mutta sitä en ollut suunnitellut, että joku muu murtaisi sinut ulos järjestelmästä ja piilottaisi ulkopuolelle." Tässä vaiheessa hän katsoo merkitsevästi Mikaelia, joka näyttää siltä kuin ei edes hengittäisi. Melkein näen, kuinka rattaat pyörivät hänen päässään ja hän yrittää selvittää päässään sitä sekasotkua, jonka minä olen sinne aiheuttanut.

Tunnen, kuinka Mikael katsoo minua sanaakaan sanomatta, mutta en voi katsoa häntä silmiin. Hän siirtyy askeleen kauemmaksi minusta, ja se sattuu, mutta en voi syyttää häntä siitä. Huoneessa on hetken syvä hiljaisuus, kun kaikki miettivät, mikä on seuraava liike tässä tilanteessa. Meillä ei olisi aikaa tällaiseen, mutta tietysti tiesin jo etukäteen, ettemme voi välttyä siltä, että viimeistään nyt Mikael saa tietää, kuinka hirveä ihminen minä oikeasti olen. Tunnen omantunnon piston siitä, etten kertonut hänelle kaikkea aikaisemmin, mutta kaipa minä pelkäsin, että hän ei olisi auttanut minua hakemaan veljeäni. Tuskin hän olisi halunnut auttaa ihmistä, joka on vain valehdellut hänelle, mutta minä en olisi pärjännyt ilman häntä.

Lopulta Mikael rikkoo hiljaisuuden: "Siskonsa?" hän kysyy käheällä äänellä, katsoen minua kuin hän ei olisi nähnyt minua koskaan ennen. En tiedä mitä sanoa, joten vain auon suutani hyödyttömänä. Tuntuu, että yksinkertainen "olen pahoillani" tuntuisi vain vitsiltä, sillä se ei hyvittäisi mitään.