Pelastus

Luku 9

On omituista astua taas ulos Mikaelin huoneesta, sillä hetkeksi vaimennut melu hyökyy takaisin kovempana kuin muistin. Irvistän, kun jokin kuvottava haju tunkeutuu sieraimiini. Vilkaisen vieressäni Mikaelin kasvoja. Hän näyttää siltä kuin yrittäisi kaikin voimin näyttää vapautuneelta ja rennolta, mutta jokin hänen kasvoissaan viittaa ahdistukseen.

"Kaikki hyvin?" kysyn ennen kuin itsekään tajuan tekeväni niin. Kysymys tulee minusta enemmän automaattisena reaktiona kuin harkittuna päätöksenä, enkä pysähdy miettimään, onko minulla sosiaalisia valtuuksia kysellä hänen olotilaansa. Mikael ei kuitenkaan näytä ärtyneeltä tai välttelevältä. Sen sijaan hän parantaa ryhtiään, katsoo minua silmiin ja ottaa kasvoilleen niin pirteän hymyn, että tiedän hänen välittömästi yrittävän liikaa.

"Totta kai", hän vastaa. Uskon häntä osittain, mutta tiedän jonkin olevan vialla. Toisaalta tarkkailtuani vuosia sivusta miespuolisten ihmisten keskustelua, olen myös havainnut, että poikaporukoissa harvoin tivataan toisen olotilaa, jos toinen ei sitä halua kertoa. Siispä vain nyökkään ja käännän katseeni käytävän päähän, jossa ihmisvirta odottaa saavansa nielaista meidät takaisin sekaansa. Minä voin kyllä täysin hyvällä omallatunnolla myöntää, että olen ahdistunut palaamaan tuonne takaisin. Tai voisin, mutta Mikael ei kysy, joten en voi vastatakaan.

Hetken vain seisomme paikoillamme tuijottamassa käytävän päähän. Mikael ei näytä edes huomaavan, että alamme ylittää hiljaisen seisoskelun kiusallisen rajan, mutta minä alan pyöriä vaivaantuneesti paikoillani. Kiemurteluni hän sentään huomaa, ja alkaa sen enempiä puhelematta kävellä eteenpäin.

Huokaisen Mikaelin tavalle tehdä asioita selittämättä minulle missä mennään, mutta sitten tajuan huokailuni olevan luultavasti erittäin tyttömäistä ja vain lähden seuraamaan perässä. Ehkä kaikki tilanteet eivät tarvitse sanoja.

Meidän ei tarvitse juurikaan puskea ihmisjoukon läpi, sillä Mikaelille kyllä annetaan tilaa, eikä minun tarvitse kuin seurata tarpeeksi lähellä. Osasyy tilanantoon saattaa toki olla sekin, että ihmiset saavat paremman näköetäisyyden hämmentyneelle tuijotukselleen. Kukaan ei ole koskaan nähnyt minua, joten toki tämä voi vaikuttaa erikoiselta: täysin ulkopuolinen henkilö, joka tulee ties mistä pusikosta bileisiin läpimärkänä, onkin yhtäkkiä talonomistajan kaveri. Niin, ja pitää tämän nimenomaisen talonomistajan paitaa päällään. Voi taivas, tästä lähtee draamakierre aikaiseksi, tunnen sen jo ihollani.

Kun pääsemme keittiöön, Mikael suuntaa suoraan jääkaapille välittämättä tai huomaamatta häneen kohdistuvia kysyviä katseita. Hän painaa kätensä tunnistimelle, ja jääkaapin ovi aukeaa. Vilkaisen hänen olkansa takaa, ja näen ruokaa enemmän kuin olen koskaan kerralla omistanut. Rehellisesti sanottuna olen yllättynyt, koska en tosiaankaan osaa nähdä Mikaelia kaupassa valitsemassa tuotteita näppäimiltä ja odottamassa robotin pakkaavan tarvittavat tuotteet ekologisiin pusseihin. Meillä ei ikinä olisi ollut varaa ihotunnisteella toimivaan jääkaappiin, joten meidän talossamme järjestettävissä bileissä jääkaappi olisi syöty tyhjäksi ensimmäisen puolen tunnin sisällä. Ei sillä, että talossamme olisi mahtunut järjestämään juhlia.

"Mitä haluat syödä?" Mikael kysyy, mutta ennen kuin ehdin edes avata suutani, hän tarjoaa minulle jonkinlaisen energiarahkan näköisen, joka on epäilemättä äärimmäisen terveellinen ja suurimmaksi osaksi mauton.

"Kiitos", sanon epäröivästi. Jään katsomaan Mikaelia kysyvästi, joten hän ojentaa lusikan käteeni, muttei sano mitään. Seison hetken hämmentyneenä rahka toisessa ja lusikka toisessa kädessä, kunnes päätän kylmän viileästi vain avata rahkan ja alkaa syödä sitä. Tunnen mahani murisevan, ja olen onnellinen, että musiikki peittää siitä lähtevän äänen. Tiedän, että rahka tuskin kattaa koko nälkääni, mutta minun on parasta ottaa vastaan kaikki apu, joka on saatavilla.