Pelastus

Luku 18

Kun Mikael irrottautuu halauksesta, mieleni tekisi kietoa omat käteni ympärilleni suojellakseni sydäntäni. Odotan, että Mikael lähtisi luotani ja kiirehtisi töihin, mutta sen sijaan hän istahtaa sängylle ja taputtaa vieressään olevaa kohtaa. Istun hänen viereensä hengitys kurkkuun takertuen ja pidän huolen, että välissämme on ainakin puoli metriä tilaa.

"Voinko pyytää sinulta palvelusta?" Mikael kysyy ja siirtyy samalla hiukan lähemmäs minua. Pulssini kiihtyy ja mieleni tekisi huutaa, että eikö hän ymmärrä, etten voi olla hänen lähellään tai sekoan. Toistelen mielessäni, että on tuhat syytä, miksi se ei koskaan voisi onnistua.

"Tietysti", sanon yrittäen olla kuulostamatta hengästyneeltä. Tällä hetkellä olisin valmis vaikka hyppäämään kaivoon hänen puolestaan.

"Vanhempani ovat lähdössä työmatkalle, joten he tuovat Melinan tänne. Voisitko katsoa vähän hänen peräänsä? Elise tulee kyllä tekemään ruokaa, joten siitä ei tarvitse murehtia."

Nyökkään, sillä en luota ääneeni. Tarvitsen hetken aikaa itseni kokoamiseen ennen kuin voin avata suuni. "Mikael..." hänen nimensä maistuu suussani samaan aikaan tutulta ja vieraalta. "Kai sinä tiedät, että voit antaa minulle mitä tahansa tehtäviä? Olen sinulle velkaa kaiken, ja haluan auttaa."

Näen sivusilmällä kuinka Mikael yrittää tavoittaa katsettani, mutta minulla ei ole voimia katsoa häntä silmiin. "Et ole minulle velkaa mitään, et yhtään mitään. Tiesin, että tiedoissasi oli virheitä, vaikken tiennyt mitä, ja tiesin myös, etten voisi jättää sinua järjestelmän armoille. Oli minun valintani päästää sinut pois laitoksesta ja houkutella musiikin avulla tänne."

Katseeni singahtaa Mikaeliin niin nopeasti, että minua huimaa. Katson häntä ällistyneenä, sillä hetkeäkään en tullut ajatelleeksi, että hän houkutteli minut tänne tarkoituksella. "Mutta... miten sinä tiesit että vaeltaisin näin kauas, että edes kuulisin musiikin?"

"Tämä talo ei ole hirveän kaukana laitoksesta, mutta kun on karkuretkellä, mikä tahansa matka tuntuu pitkältä. Varsinkin, jos juoksee poispäin etäisistä askeleiden äänistä, jotka tuntuvat välillä kuuluvan takaa tai sivulta, kunnes viimein saavuttaa metsän, mutta vasta, kun voimat ovat melkein lopussa." Mikael pehmentää uhkaavilta kuulostavia sanojaan pienellä hymyllä, mutta kehoni on jo mennyt hälytystilaan.

Tuijotan Mikaelia suu auki, sydän hakaten. "Sinä... ei... mutta..."

Hän huokaisee ja katsoo käsiään, välttelee katsettani. "Suostuttelin muut siihen, että vain minä lähden perääsi, koska olen nopea jaloistani. Niin olet sinäkin, sen minä myönnän. Minun todellakin piti nähdä vaivaa, että pysyin perässäsi ja ehdin ohjata matkaasi niin, että päätyisit tarpeeksi lähelle kotiani."

Kun tarpeeksi pinnistän muistiani, muistan hämärästi askeleet, joita välillä kuului, mutta silloin vakuutin itseni siitä, että kukaan ei ole perässäni. Vakuutteluistani huolimatta juoksin vaistonvaraisesti poispäin äänistä ja jatkuvasti kohti metsää. Mikaelin kertomus saa minut kyseenalaistamaan vapaan tahtoni, sillä koko ajan olin varma siitä, että päätin suunnan itse.

Tunnen oloni jollain omituisella tavalla petetyksi. En kuitenkaan voi olla varsinaisesti vihainen siitä, että Mikael antoi minulle mahdollisuuden puhtaisiin vaatteisiin ja ruokaan. Turvapaikkaan. Yritän hengittää syvään, jotta hakkaava pulssini tasoittuisi ja saisin itseni rauhallisemmaksi.

Odotan hiljaa kunnes Mikael nostaa katseensa silmiini, ja yritän löytää vastauksia hänen kasvoiltaan. "Miksi sinä päätit ottaa minut henkilökohtaiseksi taakaksesi?"

Hänen välitön reaktionsa on pään pudistus, ja hän katsoo minua takaisin tiukasti. "Se sinun pitäisi jo ymmärtää, ettet ole minulle mikään taakka."