Pelastus

Luku 14

Paluumatkalla Mikaelin talolle tunnen, kuinka ulkoilman kylmyys alkaa puristua ympärilleni. Toinen yö metsässä tuntui vain aavistuksen mukavammalta kuin ensimmäinen, vaikka tällä kertaa minulla olikin teltta pään päällä, enkä ollut pakoretkellä. Päässäni jyskyttää ja lihakseni ovat kipeät. Olen väsynyt huonosti nukutun yön jäljiltä, ja Melinan pirteys saa minut entistä väsyneemmäksi. Melina iloitsee siitä, että näkee vanhempansa taas tänään. Tunnen rinnassani piston, jatkuvan tunteen siitä, että joku painaa minua puukolla sydämeen, mutta yritän painaa mieleni pohjalle kaikki ne tunteet, joita en ole vielä tarpeeksi vahva käsittelemään. 

Pääni jomotuksen keskellä olen kuitenkin utelias, sillä haluan tietää millaisia ovat ihmiset, jotka ovat kasvattaneet nämä lapset. Kuvittelen heidät mielessäni jonkinlaisiksi hulluiksi älyköiksi, jotka ovat keksineet onnellisen elämän salaisuuden. He ovat kasvaneet ajatuksissani melkein jumalallisiksi olennoiksi, jotka ovat onnistuneet kasvattamaan kaksi lasta, joista molemmat ovat kuin täydellisyyden ruumiillistumia. Ajatus heistä saa minut äärimmäisen hermostuneeksi, sillä mitä he ajattelevat minusta? Olen tunkeutuja, joka on keplotellut tiensä heidän lastensa elämään ja käyttää nyt heitä häikäilemättömästi hyväkseen elämällä täysin Mikaelin kustannuksella.

"Kaikki hyvin?" Mikael kysyy, kun huomaa kärsivän ilmeeni. En ole varma kuvittelenko vain, mutta luulen näkeväni aavistuksen huolestuneisuutta hänen kasvoillaan. Hänen kasvojaan on vaikea lukea, sillä niiden tarina vaihtuu jatkuvasti.

Yritän saada kasvoilleni rauhoittavan hymyn, mutta päässäni tykyttää ja hytisen kylmästä. "Nukuin vain huonosti", vastaan, sillä tottahan sekin on. Epämukavuuden lisäksi minua pitivät hereillä ne lukemattomat kysymykset, joihin en ole vieläkään saanut vastausta.

Olen varma, että Mikael tietää minun kertovan vain osan totuudesta, sillä hän katsoo minua tarkkaavaisena ja pudistaa hieman päätään. Näen kuitenkin hänen tekevän päätöksen, kun hän huokaisee ja siirtää katseensa taas eteenpäin. Hän ei aio udella tuntemuksiani sen enempää, ja arvostan sitä.

Hätkähdän, kun Melina yhtäkkiä kiljaisee innostuneena. "Äiti on kotona!" hän huutaa silmät säteillen, odottaen Mikaelin liittyvän hänen iloonsa. Mikael ei tuota hänelle pettymystä, sillä hänkin hymyilee leveästi ja astelee aavistuksen ripeämmin taloa kohti, jossa valot palavat sen merkiksi, että joku tosiaan on kotona.

Heidän innostuksensa vastapainoksi minua painaa jännitys, kun yritän pohtia, mitä minun kuuluisi näille kahdelle tuntemattomalle ihmiselle sanoa. He eivät tunne minua enkä minä tunne heitä, eikä minulla ole mitään oikeaa asiaa heidän talossaan. Mitä minun edes kuuluisi heille kertoa? Hei, olen Ronja. Tai Ron. Pakoilen järjestelmää, koska en ole oikeasti minä, enkä voi kertoa kenellekään. Olen yksin, ja jos te heitätte minut ulos lastenne elämästä, en tiedä mitä voin enää tehdä.

Astun sisään taloon kuin unissani, etäännyttäen mieleni tästä tilanteesta. Katson, kuinka Melina ryntää vanhempiensa syliin, ja kuinka Mikael hymyilee ja nyökkää heille tervehdykseksi. Odotan kärsivällisesti, kun he viimein huomaavat minut, ja erityisesti perheen isän kasvoille tulee välittömästi tarkkaavainen ilme. Heidän äitinsä katsoo minua uteliaasti, mutta yllättävän avoimesti.

Rykäisen kurkkuani, ja yritän muistaa olla miehekäs, käyttäytyä niin kuin veljeni käyttäytyisi. "Hei, olen Ron", sanon yrittäen kuulostaa itsevarmalta, siltä kuin minun kuuluisikin olla juuri täällä eikä missään muualla. Heidän isänsä ojentaa kätensä, ja otan sen vastaan. "Henrik", hän sanoo matalalla äänellä, mikä saa minut tuntemaan, että minunkin ääneni kuuluisi olla matalampi. Mahtavaa, jo muutamassa sekunnissa tämä mies saa minut epäilemään omaa miehisyyttäni, joka oli jo muutenkin kyseenalainen.