Pelastus

Luku 7

Herään ennen kuin edes tajuan nukahtaneeni. Ensimmäinen huomaamani asia on se, että puun juuri painaa kipeästi selkääni. Seuraavaksi huomaan vesipisaran kasvoillani, ja heti perään toisen. Silmäni rävähtävät avoimiksi viimeistään silloin, kun silmäluomelleni rävähtää pienen lammikon kokoinen vesipisara.

Hetkessä sataa jo kaatamalla, ja jähmetyn paikoilleni miettimään vaihtoehtojani. Voin joko jäädä tähän ja mitä luultavimmin sairastua, mihin minulla ei todellakaan ole varaa tämänhetkisessä tilanteessani – tai sitten etsiä paikan, joka tarjoaa minulle suojaa edes sateen ajaksi. Ensimmäinen vaihtoehto ei erityisemmin houkuttele minua, koska jo muutama minuutti sateessa on kastellut hiukseni läpimäriksi ja saanut koko kehoni värisemään vilusta. Toisaalta nyt, kun minulla on lyhyet hiukset, minulla on huomattavasti vähemmän märkiä hiuksia liimautuneena kasvoihini. Miksen ennen ole tajunnut leikata hiuksiani lyhyiksi?

Nousen ylös epävarmoin liikkein. Jalkani tykyttävät juoksusuoritukseni jäljiltä ja lihakseni muistuttavat iloisesti olemassaolostaan. Selkäni antaa kovaäänisiä vastalauseita nukkumispaikkani takia. En ole tottunut nukkumaan kovalla alustalla keskellä metsää, ja tällä hetkellä todella tiedostan sen asian. Päätäni särkee ja ensimmäinen ottamani askel saa mahanikin murisemaan. Olen fyysisesti loppuun kulutettu, eikä henkinen tilanikaan taida olla vakain mahdollinen. Aivoni käyvät ylikierroksilla ajatusteni kiertäessä kehää, enkä tiedä yhtään, mitä aion tehdä nyt, saati sitten mitä aion tehdä tulevaisuuteni suhteen.

"Idiootti", mutisen itsekseni, enkä ole itsekään ihan varma, tarkoitanko itseäni vai Ronia. Haluaisin vain nukkua ja unohtaa kaiken, mitä on meneillään, mutta tiedän, etten voi. Vaikka nukahtaisin nyt, joutuisin silti ennen pitkää heräämään todellisuuteen. Paras hoitaa edes jokin asia kuntoon ennen kuin lykkään loput asiat aina vain myöhemmäksi.

Lähden irvistellen kävelemään suuntaan, jonka uskon johtavan pois metsästä. En ole hirveän kaukana metsän reunasta, joten en oikeastaan pelkää eksyväni. Maasto on helppokulkuista, mutta sade hankaloittaa näkökykyäni, joten kompastelen silti vähän. Toki nälkä ja väsymys saattavat vaikuttaa liikkeideni sulavuuteen omalla panoksellaan.

Yritän parhaani mukaan nollata aivoni ja ajatella vain sitä, että minun pitää päästä johonkin sisätilaan. En tiedä vielä mihin olen menossa, mutten anna itseni ajatella suunnitelmani järjettömyyttä – tai lähinnä suunnitelman puutetta. Annan vain väsyneiden jalkojeni johdattaa. Minulta menee hiukan enemmän aikaa päästä pois metsästä kuin mennä sinne, mutta puolessa tunnissa talot alkavat taas vallata katukuvaa.

Taloja on sitä enemmän, mitä kauemmas metsästä pääsen, ja kun korviini kantautuu kovaäänistä musiikkia, jalkani lähtevät puoliautomaattisesti siihen suuntaan. Bileet eivät ole hyödyllisiä eivätkä tuo tehokkuutta yhteiskuntaan, mutta niillä on yhteisöllinen vaikutus, joten niiden pitäminen ei ole varsinaisesti laitonta. Siispä musiikki viittaa juhliin, ja juhlat viittaavat sisätilaan, johon voi mennä herättämättä sen enempää huomiota. Vaikka sinne menisi läpimärkänä ja lopen uupuneena, kukaan ei tee asiasta suurta numeroa, tai niin ainakin uskottelen itselleni.

Liian pian huomaan olevani sen talon edessä, josta musiikki epäilemättä kuuluu. Hetken vain tuijotan ovea ahdistuneena. En ole koskaan ollut erityisen kiinnostunut bileistä – kymmenistä hikisistä vartaloista hankautuneina toisiaan vasten, alkoholin sävyttämistä vitseistä ja oksennuksen hajusta eteisen kukkaruukussa. Miksi olisin? Minulla ei ole koskaan ollut sitä yhtä turvallista henkilöä saati porukkaa, jonka kanssa edes mennä mihinkään juhliin. Eipä minulla ole sitä nytkään, mutta tilanne eroaa normaalista niin, että vaihtoehtoni ovat vähissä. Tällä kertaa en valitettavasti voi vain päättää jäädä kotiin.

Vedän henkeä ja yritän harppoa ovelle päättäväisin askelin. Vaistoni huutaa minua kääntymään ja juoksemaan täysin vastakkaiseen suuntaan, mutta jätän sen huomiotta. Tuijotan ovea pureskellen huuleni sisäpintaa, puoliksi odottaen, että talo vain nielaisisi minut sisäänsä. Tiedän olla koputtamatta, sillä tuskin kukaan minua musiikin yli kuulisi. Sen sijaan vain asetan käteni kahvalle ja avaan oven. En ehdi edes räpäyttää silmiäni, kun minut on jo nielaistu hyppivien ihmisten sekaan. Vedän jäljessäni vesivanaa kuin olisin juuri tullut uimasta, mutta kukaan ei tunnu edes huomaavan.