Pelastus

Luku 16

Koko päivä ja seuraava aamu menee lähinnä levätessä, sillä jokainen osa kehostani on liian väsynyt edes ajattelemaan mitään aktiivista. Aamulla olen lisäksi aivan liian hermostunut Mikaelin puolesta, jota Dalia lähti viemään sairaalaan heti heräämisen jälkeen. En voi tehdä muuta kuin tuijottaa kelloa, kun sekunnit vierivät laahaavaa tahtia eteenpäin.

Kun viimein kuulen oven käyvän, huokaisen helpotuksesta. Yksin isossa talossa oleminen antaa minulle aivan liikaa omaa tilaa ja aikaa ajatella, ja se on viimeinen asia, jota tarvitsen. Yksinäisyydessä ajatukseni lähtevät sellaisille teille, jotka lamaannuttavat minut, kun minun pitäisi olla valmis taistelemaan.

Punnerran itseni ylös sängyllä, mutta minulla ei ole voimia nousta seisomaan. Siispä vain jään sängylle istumaan ja odotan, kunnes Mikael ja Dalia ilmestyvät huoneeseeni – tai siis vierashuoneeseen. Mikael hymyilee väsyneesti ja nyökkää kohti Dalian kädessä olevaa juomaa. "Lääke on jo sekoitettu valmiiksi. Sinulla on parempi olo pian, lääkkeen pitäisi vaikuttaa minuuteissa. Olet kokonaan parantunut muutaman päivän päästä."

Nykyteknologian yksi hyvä puoli on se, että jos jostain harvinaisesta syystä sattuu sairastumaan, parantumiskeinot tehoavat hetkessä. Maailma ilman sairautta kuulostaa niin utopistiselta ja kauniilta, että kuka tahansa huokailisi tyytyväisenä. Jos järjestelmää katsoo vain pinnalta, kaikki on suorastaan täydellistä – sairaudet on lähes kokonaan selätetty, teknologia on huipussaan, kaikki ovat terveitä ja tuottavia. Ainakin kaikki ne, jotka ovat tehneet kaiken oikein ja pysyneet järjestelmän sisäpuolella. Vastaavasti ne, jotka ovat halunneet enemmän kuin terveyttä, on tehokkaasti eliminoitu jättämällä heidät kokonaan pois terveyden mahdollistamisesta. Heitä on rangaistu siitä, että he eivät ole sopeutuneet. Heitä on rangaistu siitä, että he ovat halunneet enemmän kuin mitä tämä täydellinen yhteiskunta voi tarjota.

Otan lasin Dalian kädestä vastaan, mutta en tiedä tunnenko inhoa vai kiitollisuutta. On sietämätöntä tietää, että olen edelleen riippuvainen lääkkeistä, joita vain yhteiskunta voi minulle tarjota. Mieleni tekisi heittää lasin sisältö seinään ja julistaa, että minä selviän ilmankin, mutta järjellä tiedän, että se olisi typerää. Varsinkin kaiken sen jälkeen, mitä Mikael on vuokseni tehnyt, en voi vain heittää terveyttäni kiittämättömänä ikkunasta ulos. Siispä painan lasin huulilleni, kunnes vielä yksi ajatus pysäyttää minut. "Mikael", sanon vilkaisten pojan uupuneita kasvoja. "Otitko sinä jo oman osasi?"

Mikael katsoo minua silmiin, ja yritän parhaani mukaan tulkita hänen ilmettään. En saa siitä kuitenkaan irti mitään, mitä hän ei halua. Alusta asti hän on ollut mestari tunteidensa piilottamisessa. Näen ainoastaan väsymyksen hänen kasvoillaan, sillä parhaalla tahdollaankaan hän ei voi piilottaa tummia silmänalusia ja silmiä, joista sairaus näkyy läpi. Minulle hän kuitenkin jaksaa luoda hymyn kasvoilleen, vaikka jokin siinä ei täsmää. "Otin sen juuri äsken, se vaikuttaa varmasti pian."

En ole varma, uskonko häntä, mutta minulla ei ole oikeaa syytä olla uskomatta. Miksi hän valehtelisi oman terveytensä uhalla? Olemme tunteneet vasta hetken, eikä hän voisi pistää minun terveyttäni omansa edelle. Hänellä on sisko, josta hänen täytyy pitää huolta. Tärkeysjärjestyksessä Melina on jossain kaukana yläpuolellani.

"Se ei maistu hyvältä, joten kannattaa juoda se nopeasti", Dalia sanoo lähes hoputtavaan äänensävyyn. Hän näyttää hermostuneelta ja levottomalta, mutten osaa arvata, miksi. Ehkä hän ei vain halua minun pitkittävän tilannetta. Siispä nyökkään, nostan lasin takaisin huulilleni ja juon sen yhdeltä istumalta.

Kun Dalia ottaa lasin minulta, jään tarkastelemaan olotilaani. Vielä mitään merkittävää muutosta ei ole havaittavissa, mutta asia luultavasti muuttuu pian. On kiehtovaa huomata, kuinka oloni paranee hetkissä – pääni jomotus vähenee, kaikkialle ei särje enää niin kovasti, ja tunnen oloni aavistuksen voimakkaammaksi.