Pelastus

Luku 6

Käteni toimivat ennen ajatuksiani, ja hetkessä olen vetänyt miehen jalat alta ja saanut hänet lyömään päänsä maahan. Hän ei ehdi reagoida mitenkään, ei edes älähtää. Mies näytti hereillä ollessaan nelikymppiseltä, mutta tajuttomuus tuntuu nuorentavan häntä lähes vuosikymmenellä. Uurteet hänen kasvoillaan hellittävät, kun hänen lihaksensa rentoutuvat ja mies jää liikkumattomana maahan makaamaan.

Hetken vain tuijotan käsiäni järkyttyneenä. En ole koskaan ollut erityisen väkivaltainen. Päinvastoin – olen aina ollut niin voimaton verrattuna muihin, ettei minulla olisi ollut toivoakaan voittaa minkäänlaista tappelua. En tiedä, tajusinko koskaan, kuinka vahva Ron oli. Ja kuinka nopea. Hän ei koskaan leveillyt taidollaan tai ominaisuuksillaan, sillä hänen keskittymisensä oli kokonaan siinä, että hän auttoi muita ympärillään ja suoritti elämää kuin paraskin kansalainen. Hänen voimansa ovat nyt minun, mutten osaa hallita niitä. Sain hänestä niin lempeän kuvan kitara kädessä ja kauniit sanat huulilla, etten koskaan edes ajatellut, että hänestä lähtisi tällainen kyky saada ihmiset lakoamaan jalkoihinsa.

Jos minulla olisi enemmän aikaa, voisin pohtia veljeni voimia kauemmin ja kelata hänen elämäänsä mielessäni. Aikaa minulla ei kuitenkaan ole, sillä kimeä hälytysääni kantautuu korviini ja saa jalkani välittömästi liikkeelle. Yritän pitää askeleeni ripeinä ilman, että kiinnitän itseeni liikaa huomiota, vaikka lyyhistynyt hahmo selkäni takana toki voisi osoittaa minut epäilyttäväksi ilman askeleideni hienosäätöäkin. Helppo pakoni muutti nopeasti suuntaa enemmän sellaiseksi, joksi sen kuvittelinkin. En koskaan edes ajatellut, että vain kävelisin täältä ulos huoleton hymy huulillani.

Näen takanani hahmon, joka selvästi jo tietää minun olevan hälytyksen syy, joten kiihdytän vauhtini juoksuun. Minun pitäisi olla hädissäni, kauhistuneempi kuin vielä muutama minuutti sitten. Sen sijaan kasvoillani loistaa tietynlainen riemu nyt, kun saan juosta. Juokseminen Ronin kehossa tuntuu huikealta. Olen korkeammalla kuin ennen, raajani ovat voimakkaammat ja kykenen niin paljon enempään kuin ennen. Juoksen lujempaa. Ensimmäistä kertaa heräämiseni jälkeen tunnen olevani elossa, kun adrenaliini virtaa kehossani ja tässä hetkessä saan päättää siitä, mitä teen.

"Piirittäkää!" huutaa mies jostain edestäni. Takanani on jo muutama henkilö, joiden sukupuolta en jää tarkistamaan. Edestäni on tulossa vähintäänkin saman verran vartijoita. En edes hidasta. En pysähdy ajattelemaan. Annan kehoni kuljettaa ja käsieni työntää vartijoita syrjään. Joku saa hartioistani otteen, mutta jalkani pyörähtää hänen nivusiinsa ja hän irrottaa otteensa älähtäen. Tiedän, etten pärjää yksin montaa vartijaa vastaan, mutta nyt tiedän myös olevani nopea. Olen nopeampi kuin yksikään heistä.

Kaikella logiikalla olisin kömpelö vieraassa kehossa, mutta kahden viikon sopeutumisaika ja veljeni tunteminen antavat minulle etulyöntiaseman. Jalkani kulkevat ilman eritystä käskyä minulta. Ne tietävät, mitä niiden pitää tehdä.

Huumaava voitonriemu hulvahtaa kehoni lävitse, kun näen ulosmenokyltin osoittavan minulle suuntaa. Riemu ei kuitenkaan ehdi kestää kauaa, kun näen itse oven – tai paikan, johon ovi luultavasti avautuisi kaukosäätimen painalluksesta. Olin jo ehtinyt elätellä toiveita siitä, että ulko-ovena olisi suosittu vanhanaikaista ja halvempaa ratkaisua, mutta tietysti se oli vain toiveajattelua.

Katseeni siirtyy salamana toiseen nähtävissä olevaan kohteeseen, joka sattuu olemaan koppi oven vieressä. Kopissa on lasi-ikkunat, joiden läpi näen naisen kaukosäädin laiskasti kädessään. Näen myös neliönmuotoisen luukun, joka on juuri sopivasti auki.

Kun hetken päästä huomaan seisovani käsi luukun sisällä naisen kaulalla, omatuntoni herättää päässäni vihlovan muistutuksen. Pieni ääni päässäni yrittää saada itsensä kuuluviin, mutta minulla ei ole aikaa kuunnella. Tiedän kyllä, että tämä nainen tekee vain työtään, eikä ansaitse tulla aggressiivisen pakenijan kuristamaksi, mutta olen valmis tekemään mitä vain tulevaisuuteni eteen. En suostu elämään yhteiskunnan ihmetyksen kohteena jatkuvan painostuksen ja uhan edessä samalla, kun yrittäisin ymmärtää veljeni tekoa. Ei. Jos kerran olen elossa, aion olla myös vapaa.

"Sinun täytyy nyt avata tuo ovi", sanon matalalla äänellä, lähes muristen. Yllätän itsenikin sillä, kuinka uhkaavalta kuulostan. Nainen katsoo minua kauhuissaan, ja sydämessäni pistää äkillinen kipu. Tämä en ole minä. Tai - tämä en ollut minä.

Ovi aukeaa edessäni ilman, että minun täytyy vahingoittaa naista enempää, mistä olen kiitollinen. Hän ei luultavasti ymmärrä, miksi teen tämän. Miksi haluaisin paeta, kun minulle on jo suunniteltu koko elämäni valmiiksi? Miksi ihmeessä haluaisin antautua järjestelmäkarkuriksi, kun voisin saada kaiken? Hän tuskin voi ymmärtää, että valmiiksi suunniteltu elämä ei symboloi minulle kaikkea, mitä voisin saada. Minulle se merkitsee ikuista vankeutta elämässä, jossa ainoana viihteenä toimivat ajatukset päässäni.

Minulla ei ole tarvetta kolauttaa naista tajuttomaksi, joten vain päästän irti ja lähden juoksuun. Juoksen niin kovaa kuin ikinä pystyn, ja tyhjennän ajatukseni kaikesta turhasta. Päästän mieleeni vain maan jalkojeni alla ja voiman lihaksissani. En jää katsomaan rakennusta takanani, enkä jää hengittämään happea ulkoilmassa. Siihen ei ole aikaa. Otan tavoitteekseni vain sen, että juoksen mahdollisimman kauas ja mahdollisimman nopeasti. Minun täytyy etsiä suojaa. Puut tarjoaisivat loistavan näköesteen, mutta kaupungin betoniviidakosta ei löydy metsää ihan ensimmäisillä askeleilla. Tiedän kuitenkin, että metsiä on jouduttu säilyttämään, koska ne tuovat hyötyä senkin yli, että jokainen neliömetri olisi täytetty rakennuksilla. Matka ei ole ongelma, sillä nyt kun olen saanut tilaa ympärilleni ja jalat maan pinnalle, olen valmis juoksemaan. Juoksen, kunnes tuuperrun väsymyksestä, enkä aio pysähtyä ennen sitä.

En kohtaa matkallani juurikaan ihmisiä, ja vaikka kohtaisinkin, kukaan tuskin pysäyttäisi minua. He eivät tiedä mistä olen tulossa tai mihin olen menossa, joten heillä ei ole mitään tarvetta saada minua pysähtymään. Jos minua on seurattu, jokainen kannoillani oleva on jo kauan sitten karissut pois. Tiedän, ettei kukaan ole perässäni. Maa on tasaista kauas taaksepäin, ja kun vilkaisen taakseni, ketään ei näy. Rakennukset alkavat vähentyä sitä mukaa, mitä kauemmas juoksen.

Juoksen tunneilta tuntuvan ajan, kunnes lihakseni tosiaan tuntuvat siltä, että voisin lyyhistyä maahan. Juoksen, vaikka sisälläni kalvaa nälkä ja jano, eikä kehoni enää jaksa. Juoksen, koska se harhauttaa minua. En ehdi ajatella Mikaelia, jonka jätin tajuttomana taakseni. En ehdi ajatella naista, jota kuristin saadakseni hänet avaamaan oven. Enkä varsinkaan ehdi ajatella Ronia, joka on tehnyt jotain niin käsittämätöntä, etten tiedä miten elää enää.

Kun näen edessäni metsän, henkäisen helpotuksesta. Metsästä löydän puita ja suojaa, ehkä myös jotain syötävää. Olen aina ollut kiinnostunut menneisyydestä, ja olen lukenut lukuisia kirjoja ajasta, jolloin ihmiset retkeilivät metsässä huvikseen. On sääli, että tapa jossain vaiheessa hiipui modernin maailman huvitusten saadessa yliotteen. Tietojeni pohjalta uskon selviytyväni, vaikka en saisikaan kattoa pääni päälle, robottia valmistamaan ruokiani ja järjestelmiä säätelemään terveydentilaani.

Hidastan vauhtini kävelyksi, ja jalkani muistuttavat välittömästi väsymyksestään. Pakotan itseni eteenpäin, vaikka jalkani enää vain laahaavat maata. En pääse syvälle metsään, sillä en jaksa nostaa jalkojani kasvillisuuden joukossa. Vartin kävelyn päästä minun on pakko antaa itseni lysähtää kasvustoon ja antaa kivun kihelmöidä jaloissani.

Katson ylös, ja sitten katson ympärilleni. "Kaunista", kuiskaan itsekseni, vaikkei kukaan ole kuulemassa. Kevät ei ole vielä kunnolla tullut eikä puissa ole lehtiä, mutta se ei himmennä mieleni loistoa. Olen aina ollut metsän lapsi, jonka aikakausi on heittänyt keskelle automaattijärjestelmiä ja hyödyn perässä juoksevia ihmisiä. En tarvitse väriloistoa ympärilleni ajatellakseni, että tämä on minun paikkani. Täällä ilma on erilaista, ja tunnen voivani hengittää paremmin kuin koskaan ennen. Täällä sadat ihmiset eivät ryntäile paikasta toiseen, eivätkä mieltäni ympäröi laitteiden piipitys ja jatkuva meteli. Juuri nyt sisälläni on rauha, sillä olen liian uupunut ajattelemaan raskaita ajatuksia.

Kun istun keskellä metsää lehdettömät puut ympärilläni ja lintujen laulu korvissani, mieleni puhdistuu. Lopulta jäljelle jää vain yksi, epämääräinen kysymys: mitä minä nyt teen?