Pelastus

Luku 15

Näen itseni peilistä. Näen, kuinka ihoni sulaa pois ja sulaneen ihon tilalle kasvaa Ron, joka hymyilee minulle peilin kautta. "Sinä olet nyt minä. Et tule enää koskaan olemaan oma itsesi."

Herään raskaasti hengittäen, unen painolasti edelleen mielikuvissani. En ole niin järkyttynyt kuin edellisen painajaiseni jälkeen, mutta uni tuntuu silti painona keuhkoissani. Minusta on uskomatonta, että jokin voi tuolla tavalla ottaa otteen mielestäni ja viedä sen maailmoihin, joihin minulla ei ole kontrollia.

Tällä kertaa kukaan ei ole vieressäni, mutta minulla on polttava jano ja nälkä. Nämä tarpeet pakottavat minut yrittämään liikkumista, ja koko vartalossani jyskyttävästä kivusta huolimatta nousen pikkuhiljaa istumaan. Pidän sängystä kiinni ja nousen seisomaan, jo nyt hengästyneenä ja väsyneenä, vaikka juuri heräsin. Tuntuu, että minulla on jatkuvasti kurja olo, mutta jokin eilisessä muutti minua. Fyysisesti oloni ei ole koskaan ollut kamalampi, mutta pitkästä aikaa minä oikeasti haluan elää. Dalian sanat antoivat minulle toivoa siitä, että maailmassa voisi tapahtua muutos parempaan. Mikael taistelee sen paremman puolesta, ja ajatuskin hänestä saa sydämeni hakkaamaan hiukan lujempaa.

Mieleeni tulee se päivä, kun heräsin ovettomasta huoneesta väärässä kehossa. Samaan aikaan tuntuu, että se tapahtui elinikä sitten tai vasta edellisenä päivänä. Joka tapauksessa tässä välissä olen saanut syyn taistella sitä epäoikeudenmukaisuutta kohtaan, jonka uhreiksi sekä vanhempani että veljeni joutuivat. Jonka uhriksi minä jouduin.

Äkillisen päättäväisyyteni voimalla kuljen seinänviertä pitkin tukea ottaen ja otan suunnan kohti ovea, yksi heikko askel kerrallaan. Pysähdyn hetkeksi yskänkohtauksen takia, mutta jatkan heti määrätietoisesti matkaani. Pääsen ovelle asti ja käännän jo katseeni toiveikkaana kohti keittiötä, kun jalkani eivät jaksakaan enää kantaa. Otan hengästyneenä lattian käsilläni vastaan, ja työnnän itseni nojaamaan seinään. Silmissäni vuorotellen sumenee ja tarkentuu, ja nälkä vihloo vatsaani.

"Kuvittelinkin kuulevani jotakin", kuuluu Dalian ääni, ja näen hänen hahmonsa lähestyvän minua käytävästä. Juuri sopivasti mahani murisee, ja hän näyttää ymmärtäväiseltä. "Voin kuvitella, että sinulla on nälkä. Miehet tarvitsevat paljon enemmän ruokaa kuin mitä sinä syöt."
Sana "mies" särähtää korvaani, mutta edelleenkään en uskalla korjata häntä. Tiedän, että tässä talossa minulle ei tahdota pahaa, mutten uskalla ottaa sitä riskiä, että heidän suhtautumisensa minuun muuttuisi, jos he tietäisivät tämän vaihdoksen tapahtuneen sukupuolien välillä. He kuitenkin edelleen olettavat, että olin alun perinkin Ron, ja tämän kehon omistaja oli Joni, "veljeni".

Varoittamatta Dalia ojentaa kättään, ja vaistomaisesti tartun siihen. Hän antaa tukeaan, jotta voisin nousta ylös, ja yritän käyttää siihen mahdollisimman paljon omia voimiani. Dalia on paljon pienempi kuin minä Ronin kehossa, enkä halua hänen romahtavan painoni alle. "Kiitos", sanon ja hymyilen mahdollisimman vilpittömästi. Dalia näyttää jokseenkin yllättyneeltä, ja hymyilee takaisin vähemmän päättäväisenä kuin aiemmin.

Dalia avustaa minut keittiöön, ja rojahdan kiitollisena keittiöntuoliin, kun pääsemme sinne asti. Hän alkaa tutkia jääkaappia, enkä voi olla panematta merkille, että jääkaapin ihotunnistin tunnistaa hänen kätensä. Sen on pakko tarkoittaa sitä, että Dalia on täällä usein. Kuinkakohan usein hän oikein viettää aikaa Mikaelin kanssa?

Yritän unohtaa ajatukseni viimeistään siinä vaiheessa, kun Dalia asettaa leipää eteeni. "Ota nuo ensimmäiseen nälkään." Teen työtä käskettyä ja syön leivät hujauksessa, ja rehellisesti sanottuna olen hiukan pettynyt siitä, kuinka nopeasti ruoka loppui. En kuitenkaan kehtaa pyytää lisää, jotten venytä liikaa Dalian vieraanvaraisuuden rajoja. Tunnen oloni aavistuksen paremmaksi ja hiukan pirteämmäksikin nyt, kun olen saanut jotain syötyä. On helpottavaa huomata, että ruokahaluni on edelleen tallella.