Pelastus

Luku 20

Makaan pää Mikaelin sylissä, Melinan pää minun sylissäni katsoen historiallista elokuvaa. Elokuva on jostain sellaisista arkistoista, joihin ei taida olla pääsyä muilla kuin järjestelmää vastaan toimivilla. Viimeiset kolme viikkoa ovat olleet rauhallisia, rutiininomaisia. Olen puskenut sisälläni minua sättivän omatunnon syrjään ja todella nauttinut Mikaelin läsnäolosta, Melinan elämänilosta ja tästä elämästä, jossa saan elää turvallisessa kuplassa. Samalla haluaisin jo palavasti siirtyä seuraavaan vaiheeseen, etsiä vastauksia käsiini, mutta olen yrittänyt olla kärsivällinen ja odottaa, kunnes Mikael toteaa ajankohdan otolliseksi palata laitokseen. Ongelmana on vain se, että kärsivällisyyteni on alkanut hiipua loppuunsa.

Päivät ovat toistaneet samaa kaavaa. Mikael on käynyt töissä ja minä olen viettänyt päiväni Melinan kanssa uskotellen itselleni, että minusta on suurta hyötyä kun toimin Melinan lapsenvahtina. Välillä onnistun jopa vakuuttamaan itseni. Toisinaan vain painan pääni käsiini ja yritän unohtaa kaiken muun paitsi Mikaelin.

Illat vietämme kaikki kolme yhdessä, tehden mitä tahansa. Näiden viikkojen aikana olemme tehneet kaikkea, mitä muista ihmisistä loitolla olemme voineet tehdä. Elokuvat, musiikki, ruuanlaitto ja leikit ovat tulleet tutuiksi. Jos Mikael ja Melina ovat olleet ulkona haukkaamassa happea tai Melina on ollut vanhemmillaan kylässä, olen lukenut kirjoja. Alan hitaasti mutta varmasti tulla mökkihöperöksi, mutten ole halunnut riskeerata kenenkään muun turvallisuutta oman tylsistyneisyyteni takia. En ainakaan ennen kuin meillä on oikea suunnitelma.

Kun elokuva loppuu, Melina on jo puoliunessa. Hänen silmänsä lipsuvat kiinni, vaikka hän yrittää kaikin voimin pysyä hereillä. Hymyilen hänen unisuudelleen ja nousen varovasti istumaan nostaen samalla Melinan syliini. Mikael hymyilee meille, minulle, ja taas kerran hänen hymynsä saa maailmani loistamaan. Jokaista hymyä kuitenkin mielessäni varjostaa ajatus siitä valheesta, jota hänen kanssaan elän. Olen jäänyt jumiin elämään, joka ei oikeasti ole minun.

Kun olet vienyt Melinan nukkumaan, palaan Mikaelin viereen istumaan. Hän vetää minut kainaloonsa, ja painan pääni hänen olkapäälleen. Olen samaan aikaan onnellinen ja pohjattoman surullinen, koska tiedän, että minun on annettava unelman päättyä. Minun täytyy löytää itseni, kirjaimellisesti.

"Mikael", aloitan, ja hän huokaisee jo valmiiksi, koska hän tietää mitä olen sanomassa. Hän on oppinut mestarillisesti tunnistamaan olotilojani ja äänensävyjäni. Siispä jatkan: "Ei, nyt kuuntelet minua! Sinä lupasit, että mietit asiaa. Sinulla on ollut jo ikuisuus aikaa miettiä."

"En ole valmis", hän vastaa huulet yhteen puristettuina, mutta pudistan päätäni voimakkaasti ja vastaan: "Ei, olet kuluttanut jo täyteen ne kerrat, kun voit sanoa noin. Minun täytyy saada tietää, mitä veljelleni tapahtui."

Mikael katsoo minua ahdistuneena, mutta molemmat meistä tiedämme, että en aio luovuttaa. "Anna minulle viikko aikaa tehdä järjestelyjä", hän vastaa alakuloisena. Hymyilen ja suutelen häntä pikaisesti, mutten oikeastaan tiedä, miltä minusta tuntuu. Minä tarvitsen vastauksia, mutta samalla tiedän, että vastausten etsiminen tulee hajottamaan tämän täydellisen elämän, jonka voisin saada.

"Kiitos", sanon todella tarkoittaen sitä. Tiedän, että tämä on Mikaelillekin riski, mutta hän tekee sen minun vuokseni. Tunnen omatunnon piston sisälläni, sillä pakotan Mikaelin ottamaan suuren hypyn tuntemattomaan sellaisen ihmisen puolesta, jota hän ei edes kunnolla tunne. Hän tuntee minut Ronina, ja vaikka persoonani on suurilta osin edelleen omani, ulkonäköni ja kertomukseni ovat veljeni.

Hetken vain katsomme toisiamme hiljaa, ja imen itseeni sen tunteen, jonka pelkkä hänen katseensa minulle aiheuttaa. Tunnen, tiedän, että kaikki muuttuu, kun asiat alkavat paljastua. En voi elää salaisuuksieni kanssa ikuisesti, vaikka se tuntuisikin äärettömän houkuttelevalta vaihtoehdolta. Enemmän kuin mitään muuta haluaisin pitää tämän pieniä iloja täynnä olevan elämän, jossa minulla on Ron ja Melina, jotka ovat minulle jo perhettä. Haluaisin pitää hyvät ruuat, elokuvat ja musiikin, lukuisat mahdollisuudet ja onnen hetket. Toisaalta enemmän kuin mitään muuta haluan tuntea olevani taas minä ja haluan tietää, mitä veljelleni tapahtui. Haluan olla taas vapaa – vapaa salaisuuden taakasta, jota kannan, ja vapaa syyllisyydestä.