Pelastus

Luku 10

"Miksi mitä?" Mikael kysyy, mikä on ihan ymmärrettävää. En voi olettaa hänen tietävän, mitä tarkoitan, jos en itsekään tiedä. Mielessäni on niin monta miksi-aiheista kysymystä, että niiden kaikkien kysyminen tuntuisi pahimmanlaatuiselta urkkimiselta. Vastaus edes yhteen olisi jo paljon, joten voisin melkein antaa Mikaelin itse valita kysymyksen.

"Miksi teillä on taloudenhoitaja?" päädyn lopulta kysymään turvallisena vaihtoehtona. "Eivätkö robotit yleensä hoida siivoamisen ja järjestelyn?"

Mikael hymyilee vinosti, mutta hänen silmänsä ovat väsyneet. "Elise tekee parempaa ruokaa kuin yksikään robotti voisi tehdä."

Vai niin.

Vajoamme hetkeksi puhtaaseen hiljaisuuteen, sillä tuntuu, että juuri nyt hiljaisuus kertoo paljon enemmän kuin yksikään sana. Sateen ääni saa kehoni rentoutumaan, ja ajatukseni vaihtavat suuntaa raivoavasta myrskystä hitaaksi aaltoiluksi, kun mieleeni ei enää mahdu mitään muuta kuin tämä hetki. En ole koskaan toivonut yhtä paljon kuin nyt, että makaisin tällä hetkellä sängyllä ja saisin vapaasti nukahtaa. Olen niin väsynyt, että silmäluomeni ovat painua väkisin kiinni ja pääni pudota sivulleni. Sinnittelen hereillä niin hyvin kuin pystyn, sillä minulla ei oikein ole muitakaan vaihtoehtoja.

Vasta kun sadepisaroiden rummutus alkaa vaimentua, puhumattomuus alkaa tuntua painostavana välillämme. Yritän keksiä jotain sanottavaa, mutta mikään ei kuulosta mielessäni järkevältä. Mistä tässä tilanteessa edes kuuluisi puhua?

"Pitää pistää vierashuone kuntoon", Mikael toteaa ääneen pohtivaan sävyyn, vieden minulta tilaisuuden sanoa jotain harkitsematonta. Hän tuijottaa edelleen ulos, kun taas minä jään hämmentyneenä tuijottamaan hänen kasvojaan.

"Miksi?" kysyn taas, koska siitä on ehdottomasti tullut lempikysymykseni viime aikoina.

Mikael katsoo minua oudoksuen, ja saa minut välittömästi tuntemaan oloni tyhmäksi, vaikken aidosti tiedä, mitä hän tarkoittaa. Onko joku jäämässä yöksi? Mihin bileissä vierashuoneita kaivataan muutenkaan, kun ihmiset ovat täydellisen tyytyväisiä nukkumaan lattiallakin?

"Sinulle?" Mikael sanoo kysyvään sävyyn. Epäuskoinen ilme jähmettyy kasvoilleni. Hän olettaa minun jäävän yöksi?

"Minulle? Jotta voit soittaa jonkun hakemaan minut ja vangitsemaan laitokseen?"

"Jos haluaisin pilata elämäsi, olisin tehnyt sen jo."

Hänellä on pointti, sen myönnän. En silti saa sanotuksi sanaakaan, joten hän jatkaa: "Onko sinulla muka joku toinen paikka tiedossa?"

Taas kerran, hänellä on pointti. Jos en jää tänne, mitä minä teen? Harhailen metsässä, kunnes löydän kivan luolan itselleni ja elelen siellä lopun elämääni?

"Kiitos", päädyn loppujen lopuksi sanomaan onttona yrityksenä säilyttää arvokkuuteni. Voin vaikka vannoa, että ylimielinen hymy vilahtaa Mikaelin kasvoilla.

***

Herään säpsähtäen, ja sekunnin sadasosan ajan voin kuvitella kaiken olleen vain unta. Totuus kuitenkin saavuttaa minut aivan liian nopeasti, ja pistän merkille pehmeän sängyn allani sekä vesilasin vieressäni yöpöydällä. Kengät on otettu pois jalastani, mutta muuten päälläni on samat vaatteet kuin ennen nukahtamistani. Tunnen oloni nihkeäksi, mutta muuten yllättävän mukavaksi. Kyllä tämä metsän voittaa mennen tullen.

Huoneessa ei ole ketään lisäkseni, enkä toisaalta odottanutkaan Mikaelin seuraavan untani sängyn vierestä. Se olisi luultavasti ollut enemmän häiritsevää kuin lohduttavaa. On jo tarpeeksi vaikea ajatella, että joku on siirtänyt minut terassilta sänkyyn illalla. Minun on täytynyt olla lähes koomantasoisessa unessa, kun Ronin ruho on siirretty terassilta sänkyyn ilman, että olen herännyt. Mikael ei ole varmasti selviytynyt urakasta yksin, vaikkei hän täysi kukkakeppi olekaan, mutta toisaalta bileet olivat täynnä porukkaa. Kyllä talon omistaja jonkun on saanut auttamaan. Värähdän ahdistuneena siitä ajatuksesta, että joku tuntematon on edes hipaissut minua unissani.