Pelastus

Luku 19

Kun viimein päivän lopussa kuulen ulko-oven avautuvan, hengitykseni on takertua kurkkuuni. Melina kiljaisee innostuksesta, sillä hän ei ole nähnyt veljeään yli viikkoon ja hänellä on varmasti ollut järjetön ikävä. Minullakin on ollut ikävä, vaikka näin Mikaelin vasta aamulla, ja olen odottanut ilon ja pelon värittämin tuntein häntä takaisin.

Melina juoksee ovelle jättäen minut ja kitaran lattialle istumaan. Yritin opettaa Melinalle kitaransoittoa, mutta sitä on yllättävän vaikeaa opettaa, kun taitoni perustuvat vain ja ainoastaan siihen osaan minussa, joka on Ron, eli käytännössä intuitioon. En osaa nimetä sointuja tai kertoa mitkä soinnut muodostavat järkevän kokonaisuuden. Loppujen lopuksi päädyin lähinnä vain soittelemaan Melinalle satunnaisia kappaleita, ja hän rämpytti omia kappaleitaan. Hänellä oli onneksi hauskaa olemattomista opetuskyvyistäni huolimatta, ja minä sain tarvittavan harhautuksen ajatuksistani.

Nielaisen vaikeasti, kun nousen ylös lattialta ja lähden laahustamaan Melinan perässä. En pidä mitään kiirettä, sillä en halua näyttää liian läpinäkyvältä. En halua näyttää sitä, kuinka voimakkaasti suudelma vaikutti minuun ja kuinka sekaisin se minut sai.

Kun katseemme kohtaavat Mikaelin kanssa, en tiedä, mitä ajatella. En odottanut hätkähdyttävää fanfaaria ja värikkäitä ilotulituksia, mutta Mikaelin kasvoilla ei näy yhtään mitään. Hänen kasvonsa ovat sileät tunteista, kun hän katsoo minua, mutta kun Melina juoksee hänen syliinsä, hän hymyilee. Tunnen sydämessäni piston.

Katson, kun Melina ja Mikael halaavat. He molemmat näyttävät niin onnellisilta toistensa puhtaasta olemassaolosta, että minun pitää keskittyä hengittämään sisään ja ulos, jotta en romahda tässä ja nyt. Ron oli isoveljeni niin kuin Mikael on Melinan, ja hän oli valmis suojelemaan minua kaikelta. Hän pelasti minut kuolemalta ja oli valmis antamaan oman henkensä vain, jotta minä saisin elää. Hän tiesi minua paremmin, että elämässä on myös jotain elämisen arvoista.

En edes huomaa kyyneleiden valuvan äänettömästi kasvoillani, kunnes Mikael katsahtaa minuun huolestuneesti. Kun Melina yrittää kääntyä katsomaan Mikaelin katseen suuntaan, Mikael vetää hänet takaisin halaukseen. Hän ei anna Melinan nähdä suruani. Hän pitää Melinan kuplassa, mutta jollakin tavalla arvostan sitä. Hän tekee kaikkensa piilottaakseen pikkusiskoltaan maailman pimeät puolet ja näyttääkseen kaiken hyvän, minkä vain keksii. "Melina, siskoseni, menisitkö hetkeksi huoneeseesi leikkimään?" Mikael kysyy. "Minun pitäisi vaihtaa pari sanaa Ronin kanssa."

"Mutta olisin halunnut kuulla kaiken, mitä on tapahtunut, kun en ole nähnyt sinua!" Melina mököttää hetken, mutta tottelee sitten veljeään kuuliaisesti ja laahustaa pitkin askelin huoneeseensa.

Mikael harppoo luokseni ja ottaa harteistani kiinni. "Mikä on?" hän kysyy näyttäen aidosti huolestuneelta. Yritän parhaani mukaan olla hämääntymättä hänen läheisyydestään ja pitää pääni selvänä.

"Minä vain... veljeni..." änkytän osaamatta pukea sanoiksi sitä tunteiden sekamelskaa, joka sisälläni pyörii. Minun ei tarvitse sanoa enempää.

"Joni", Mikael sanoo ymmärtäen, toteavasti, ja minulla menee taas muutama sekunti tajuta, että Joni on järjestelmään merkattuna se, joka veljenäni pelasti minut. Tiedostan, että nyt olisi hyvä hetkiä kertoa totuus, kertoa Mikaelille kaikki. "Niin", vastaan, ja silmästäni karkaava kyynel viestii myös siitä kivusta, etten voi kertoa Mikaelille totuutta.

"Voi, Ron..." Mikael huokaisee surullisesti ja vetää minut halaukseen. Myötätunto saa suruni vain nostamaan tasoa, ja vedän happea katkonaisesti. Mikael puristaa lujempaa, mutta tällä kertaa hänkään ei saa palasiani pidettyä kasassa. Tarvitsisin halauksen Ronilta, ja haluaisin olla taas oma itseni.