Pelastus

Luku 17

Viikko kuluu tuskaisessa sumussa, vaikka tällä kertaa minä en ole se, johon sattuu. Ainakaan fyysisesti. En olisi arvannut, kuinka paljon kivuliaampaa on katsoa vierestä, kun toinen kärsii, ja tietää, että se on minun vikani. Melina on koko viikon vanhemmillaan, vaikka hän on yleensä Mikaelin luona. Mietin, tietävätköhän Mikaelin vanhemmat hänen typerästä suunnitelmastaan, ja jos tietävät, hyväksyvätkö he sen.

Sisälläni aiheuttaa myllerrystä myös se, että tiedän pitäväni Mikaelista enemmän kuin minun kuuluisi. Olen yrittänyt puskea tunnetta sivuun, mutta tunteet eivät tottele järjen ääntä. Hän on hurmannut minut kokonaan, ja tunnen siitä pahaa oloa jokainen hetki, sillä haluan jotain, mitä en voi saada.

Kuulen kovaäänistä yskimistä Mikaelin huoneesta, ja riennän sinne niin nopeasti kuin saan harpottua. Dalia on siellä jo, pitää Mikaelin kädestä kiinni huolestuneet rypyt otsallaan. Yritän tukahduttaa mustasukkaisuuden piston ja astun huoneeseen. "Eikö olisi jo aika mennä lääkäriin?" kysyn vihainen terä äänessäni, vaikka yritän pehmentää ääntäni edes hiukan siitä, mitä tunnen. Olen hemmetin vihainen siitä, että Mikael on tehnyt tämän minun vuokseni. En vieläkään ymmärrä miksi ja miten kaikki on tullut tähän pisteeseen.

Mikael näyttää siltä kuin olisi puoliksi haudassa. Hänen kasvonsa ovat tuhkanharmaat ja hän näyttää liian laihalta, koska hän ei ole syönyt kunnolla viikkoon. Hän yskii kuin hänen keuhkonsa olisivat tulessa, mutta silti, kun hän katsoo minuun, näen vain päättäväisyyttä. Hän on vahvempi kuin minä. Hän nyökkää, muttei sano mitään. Tiedän, että se johtuu siitä, että hänen äänensä on käheä ja kurkkunsa kuin hiekkapaperia. Sain kokea vain ensimmäiset oireet, joten tiedän, että hänen olonsa on paljon pahempi kuin minun oli.

Dalia näyttää niin ahdistuneelta, että tiedän, ettei hänkään ollut samaa mieltä Mikaelin päätöksen kanssa. Tosin jos minä jo jotain Mikaelista tiedän niin sen, ettei hän anna kenenkään sanella omia päätöksiään. Jos hän jotain on päättänyt, se tapahtuu.

"Autatko?" Dalia kysyy katsoen minua melkein epätoivoisesti. Syytän itseäni Mikaelin sairastumisesta, mutta Dalia ei. Melkein toivon, että hän syyttäisi. Kunnon verbaalinen tappelu ehkä saisi taistelutahtoni kunnolla virittymään.

Menen epävarmasti lähemmäs. Epävarmuuteni ei johdu siitä, etten haluaisi olla Mikaelin lähellä tai koskettaa häntä, vaan siitä, että haluan sitä liikaa. Yritän irtautua omista tunteistani ja ajatuksistani, ja hoitaa tämän mahdollisimman kliinisesti. Pujotan käteni Mikaelin käsien alitse ja autan hänet harteista istumaan. Omat voimani hämmästyttävät minua edelleen, kun nostaminen käy paljon helpommin kuin se omassa kehossani olisi onnistunut.

Otan Mikaelin toisen käden harteilleni ja Dalia toisen. Nostamme hänet yhdessä ylös, ja kuulen Dalian äännähtävän ponnistuksesta. Mikael on lähes täysin veltto, vaikka vaistoan hänen yrittävän auttaa. Hän tekee kaikkensa ottaakseen maasta tukea, mutta hänen voimansa eivät riitä.

Autamme Mikaelin Dalian autoon, ja Dalia istuu ratin taakse. Julkista liikennettä suositaan, mutta hätätapauksissa on oikeutettua käyttää yksityisautoa, ja tämä ehdottomasti on hätätapaus.

Haluan palavasti mennä sairaalaan mukaan, vaikka tiedän, että se voi hankaloittaa asioita. Tiedän toisaalta myös, että odottaminen Mikaelin luona todennäköisesti saisi minut menettämään järkeni.

"Tulen mukaan", ilmoitan ja istun takapenkille. Dalia katsoo minua kulmat kohollaan, ja Mikael pudistaa päätään väsyneesti.

"Ei onnistu", Mikael sanoo, mille minä puolestani pudistan päätäni. Ääni käheänä ja heikkona hän ei kuulostaa yhtään niin vakuuttavalta kuin tavallisesti.