Pelastus

Luku 24

Olisi ollut liikaa toivottu, että olisimme päässeet pois ongelmitta ja kenenkään huomaamatta. Tuntuu, että tätä nykyä mikään ei onnistu niin kuin haluaisin asioiden onnistuvan. Toisaalta ehkä se on parempi kuin se mitä oli ennen, suunniteltuja päiviä toisensa jälkeen, ilman että mikään poikkesi aikataulusta. Jollain tavalla se oli helppoa elämää, yksinkertaista, mutta ei onnellista. Tunteiden kirjo oli typistetty olemattomiin ja ohikulkijoiden kasvoilla näkyi tyhjyys, näkyy edelleen. Mennään tehtävästä tehtävään ja velvollisuudesta toiseen, ylläpidetään näkyvää terveyttä muun hyvänolon kustannuksella. Terveyden ehdoton vaaliminen ja onnellisuus eivät aina kulje käsi kädessä.

Pääsemme ehkä viisi metriä eteenpäin, kun noin kolmekymppinen nainen lähestyy meitä epäluuloinen ilme kasvoillaan. Ei häntä sinänsä voi syyttää epäluuloisuudesta, sillä kolme nuorta miestä kärräämässä sänkyä ympäriinsä voi kieltämättä näyttäytyä kummallisena. Ennen kuin nainen ehtii edes avata suutaan, Daniel aloittaa puhumisen: "Hei, Eva, onko kaikki hyvin? Näytät huolestuneelta."

Nainen, Eva, katsoo meitä kaikkia kolmea tutkivasti. "Ei, kaikki hyvin. Mietin vain-"

Daniel keskeyttää hänet ennen kuin hän ehtii saada lausettaan loppuun: "Selvä, jos kaikki on hyvin, meidän täytyy jatkaa matkaa. Meillä on jo kiire päästä eteenpäin ennen kuin potilaamme kannalta on liian myöhäistä."

Nainen jää taaksemme suu auki, kun me jo harpomme kovaa vauhtia eteenpäin. Minun on pakko myöntää, että ilman Danielia olisimme jo jääneet kiinni. Mikael on niin shokissa, ettei hänestä ole keksimään peitetarinoita tähän hätään, ja minun osaltani vain puuttuu riittävä uskottavuus. Kukaan ei tunne minua täällä, joten kenelläkään ei ole syytä uskoa, että minulla olisi oikeus kuljettaa potilaita paikasta toiseen. Daniel kuitenkin etenee niin päättäväisesti, että häntä on vaikea epäillä. Toisaalta vaikka häntä epäilisikin, hän ei jätä hirveästi aikaa vastalauseille.

Saamme vielä muutaman hämmentyneen katseen matkallamme ovea kohti, mutta kukaan ei näe tarpeeksi syytä pysäyttää meitä enää. Olen niin hermostunut, että pelkään käsieni tärinän paljastavan meidät, mutta kova etenemisvauhtimme taitaa onneksi peittää tärinän muilta kuin itseltäni.

Kun pääsemme ovelle, takaumat edellisestä poistumisestani kummittelevat mielessäni. Tämä on sujunut paljon rauhanomaisemmin, mistä olen kiitollinen. Pakko myöntää, että kahdestaan Mikaelin kanssa olisimme luultavasti pilanneet meidän molempien tulevaisuuden. Suunnittelin tämän typerästi. Miksi oikein ajattelin, että olisi hyvä idea paljastaa valheeni kesken ison operaation? En usko, että sellainen auttaa ketään ajattelemaan selkeästi tai kehittämään älykkäitä suunnitelmia lennosta. Mikael tuli tänne, koska hän rakastaa minua. Tai rakasti. Nyt en voi olla miettimättä, missä määrin hän haluaisi paljastaa minut järjestelmälle ja päästä minusta eroon niin nopeasti kuin mahdollista.

Ajatukseni keskeytyvät, kun Daniel alkaa selostaa jatkoa suunnitelmalleen: "Ottakaa Ronjan keho ja menkää autoon. Lähtekää välittömästi ajamaan." Hän ojentaa samalla lappua käteeni. "Tässä on numeroni, lähettäkää osoite viestillä. Minun täytyy vielä hakea tarvittavia välineitä mukaan ja tehdä selvitys siitä, miksi yksi keho on yhtäkkiä kadonnut. Olkaa kilttejä älkääkä mokatko mitään sillä välin."

Ennen kuin ehdimme saada aikaiseksi minkäänlaista vastausta, Daniel on jo kääntynyt ja lähtenyt hoitamaan puolestamme asioita, joita emme varmaan itse olisi edes tulleet ajatelleeksi. Jäämme kahdestaan niin painostavaan hiljaisuuteen, että puukkokaan ei leikkaisi sitä halki. Onnistumme kuitenkin jatkamaan matkaa autolle, vaikka jokainen askel tuntuu siltä kuin tarpoisin suossa. Nostamme kehoni autoon yhdessä, mekaanisesti, Mikaelin vältellessä katsettani. Tunnen melkein fyysistä kipua katsoessani lähes kuolleelta näyttävää itseäni auton takakontissa. Minua sattuu myös se, kuinka Mikael sävähtää päästäessään otteensa irti kehostani.