Pelastus

Luku 11

Mikael katsoo minua hetken hiljaa, kunnes päätyy vain nyökkäämään. "Sitten me teemme niin."

En myönnä sitä edessäni istuvalle pojalle, mutta se, että hän sanoi "me", nostaa mielialaani vielä asteen ylöspäin. Minun ei tarvitse tehdä tätä yksin. Minun ei tarvitse etsiä vanhempiani yksin.

Syömme lopun letuistamme hiljaisuudessa. Mikael on hiljaa varmaankin siksi, että yrittää olla mahdollisimman salaperäinen raivostuttaakseen minut epätoivon partaalle, mutta minä olen hiljaa, koska haluan keskittyä jokaiseen suupalaani. Aamupala on ohi aivan liian nopeasti, ja jään kaipaamaan epätoivoisesti lisää. En kuitenkaan pyydä, koska olen saanut jo paljon enemmän kuin olisin voinut toivoa.

Kun olen saanut syötyä rauhassa loppuun, alan kysellä. Haluan tiedon jokaisesta vapautta rajoittavasta laitoksesta ja niiden sijainnista. Haluan dataa niin paljon kuin mahdollista nyt kun minulla on elämässäni kerrankin mahdollisuus päästä kurkistamaan järjestelmän sisälle. Mikael on paras mahdollisuuteni, joten minun on pakko luottaa häneen, vaikken tiedä hänestä käytännössä mitään.

Avunantajani kuuntelee kärsivällisesti jokaisen kysymykseni, mutten saa ensimmäistäkään vastausta. "Tarvitsen vanhempiesi nimet", Mikael toteaa sivuuttaen kaiken suunnitelmasta, jota olin pääni sisällä kehitellyt. Ajattelin, että voin etsiä jokaisen laitoksen ja käydä ne yksitellen läpi, kunnes löytäisin vanhempani. Sen jälkeen junailisin Mikaelin avulla laitokseen sisään, harhauttaisimme turvatoimia ja auttaisimme vanhempani vapauteen. Sen jälkeen... no, suunnitelmani ei ulottunut vielä niin pitkälle. Olen valmis käyttämään vanhempieni etsimiseen niin kauan aikaa kuin siihen tarvitsee.

"Vanessa ja Benjamin Sundén", sanon epäröiden.

Mikael nyökkää ja porhaltaa ulos keittiöstä. Jään hämmentyneenä ruokapöydän ääreen tietämättä, mitä minun pitäisi tehdä.

Kun hän tulee takaisin, hän pitää kädessään tulostettua paperipinkkaa ja lukee siitä minulle ääneen: "Auringonsillan avustuslaitos harhaanjohdetuille." Melkein naurahdan. Avustuslaitos on kaikkea muuta kuin sopiva nimi paikalle, jonne itsenäisesti ajattelevat lähetetään tukahtumaan. "Omalta degoltani en pääse käsiksi sen suurempaan tietomäärään, mutta paikan päällä saamme tietää enemmän. Aurinkosilta on matkan päässä, mutta pääsemme sinne junalla tunnissa. Lähdetäänkö?"

"Odota... nyt vai?" kysyn. Olin toivonut enemmän aikaa sulatella tätä kaikkea ja miettiä toimintasuunnitelmaa. Mikael kuitenkin katsoo minua kysyvästi ja näyttää täysin valmiilta toimintaan, ja tiedän itsekin, etten halua viivytellä yhtään pidempään. Jos jään märehtimään asiaa liikaa päässäni, alan vain ajatella kaikkia pahimpia mahdollisia skenaarioita. "Toki, mennään ihmeessä."

"Väärennetyt henkilötodistuksesi ovat olohuoneen pöydällä, samoin uudet vaatteesi. Juna-asemalle on lyhyt matka, mutta tarvitset kengät, joilla voi kävellä."

Kaikki tapahtuu niin nopeasti, että aivoni ovat tuntuneet jääneen kauas taakse jo aikaa sitten. Totutellessani uuteen kehooni olin neljän seinän sisällä monta päivää, ja nyt olen siirtymässä jatkuvasti paikasta toiseen. En ymmärrä, miten Mikael pysyy itsensä perässä. Missä välissä hän on hankkinut minulle väärennetyt paperit? Miten ylipäätään missään tuohon poikaan liittyvässä on mitään järkeä?

Kävelemme asemalle hiljaisuudessa, sillä minä en ole kykeneväinen puhumaan eikä Mikael turhia höpöttele. Hiljaisuus ei tosin tunnu epämukavalta, vaikka se pysyykin välillämme kiinteästi. Se tuntuu turvalliselta, sillä näin minun ei tarvitse keksiä valheita elämästäni. En tiedä yhtään, kuinka paljon Mikael tietää minusta. En tiedä, kuinka monen asian hän tietää olevan valhetta. Olemme toisillemme muukalaisia, joita erottaa paksu valheiden ja salaisuuksien muuri. Haluan murtaa hänen muurinsa, mutta pitää samalla omani pystyssä.