Kaupungin Varjo

Luku 2 - Syötti

Loikin pitkin kattoja tarkkaillen Robinia, joka liikkui yksin. En tiennyt yhtään, miksi hän oli yksin, mutta muita Kaartin kanssa liikkuvia ei ollut näkynyt sitten aamuisen. Oli jo pimeää, mutta kaupungin katulamput valaisivat mukavasti, vaikka olisin minä muutenkin nähnyt.

Toisinaan jalkani lipsuivat katoilla, joilla oli lunta ja jäätä, mutta mitään vaaraa tippumiselle ei ollut. Minun oli nyt latailtava voimiani, joten haltijamuoto sai kelvata. Häntäni piti tasapainon ja aistini kuulivat kaiken jo silloinkin, kissapetona ainoa ero oli neljä käpälää, kynnet ja hampaat. Normaalit anirmat saivat vahvat aistit vain eläiminä, kun minä puolikkaana haltijana omasin aina sellaiset aistit, joilla minut olisi lähes mahdoton yllättää.

Juostessani sidoin todella ylikasvaneet hiukseni nutturan kaltaiseksi lyhyeksi mytyksi. Hiukset olivat kasvaneet koko aikanani Solertauhissa ja oikeastaan siitä asti, kun syksyllä tapasin Iveran, joten nyt ne ylsivät jo olkapäilleni kasvettuaan todella paljon etenkin viimeviikkoina. Yleensä olin pitänyt niitä korkeintaan korville yltävinä, mutta nyt kun en enää ollut se sama henkilö, olivat pitkät hiukset vain edukseni piiloutumisen suhteen. Kultavihreät piilolinssit toimivat yllättävän hyvin, koska peiliin katsoessani ne näyttivät muuttavan ulkonäköni kokonaan. Poskessani olevan arven Ivera peitti meikillä taitavasti. Nopeasti katsottuna, ehkä jopa tarkemmin katsottuna ei minua ehkä tunnistaisi.

Pitkähelmainen paita vyöllä ei ollut kovin mukava, mutta sen kanssa oli yllättävän helppo liikkua ja se oli jotain, jota en olisi koskaan päättänyt käyttää.

Viitan helma liehui tuulessa ja huppu oli lähtenyt päästäni jo aikaa sitten.

Tukahdutin huudahduksen, kun kattotiili irtosi jalkani alla, kaaduin, tartuin savupiippuun ja odotin hiljaa, kun tiili liukui alas katolta ja särkyi kohta maahan. Robinin kääntyessä katsomaan ensin kattotiiltä ja sitten katolle, ei hän nähnyt mitään.

Astuin hetken päästä pois savupiipun takaa ja jatkoin matkaa. Tarkkailin Robinia pystymättä kuitenkaan seuraamaan hänen hajuaan, sillä nenäni oli tukossa pakkasen saatua sen vuotamaan.

Olin vähällä tippua alas katolta, kun pysähdyin äkisti huomattuani Robinin pysähtyneen. Hän seisoi aloillaan hyvän aikaa ennen kuin kaksi mustaa hahmoa hyökkäsi hänen kimppuunsa.

Olin vähällä mennä auttamaan häntä, kun tajusin hänen tehneen pienen kädenliikkeen ennen kuin hänen kimppuunsa oli käyty. Olin nähnyt Kaartin käyttävän sitä tekniikkaa ennenkin. Robin ja häneen kohdistettu hyökkäys olivat syötti. He saattoivat hyvinkin tietää minun olevan tarkkailemassa.

Tarkkailin liikkumattomana tilannetta kätkeytyen katolle matalana. En nähnyt missään enempää väkeä ja Robin ja kaksi hyökkääjää pyörivät kadulla. Robin oli tietysti alakynnessä, mutta pärjäsi paremmin kuin siltä säikyltä pätkältä olin koskaan olettanut. Tappelu oli kuitenkin varmasti tekaistu, joten hyökkääjät taisivat pidätellä voimiaan ollakseen pieksemästä Robinia täysin.

Punnitsin vaihtoehtoja hyvän aikaa ennen kuin otin vaatteistani heittoveitsen ja heitin sen painautuneena tiukasti kattoon. Tiesin sen uppoavan maahan aivan kolmikon jalkoihin. En voinut olla liian varma siitä, että tappelu todella oli tekaistu, eikä Robin oikeasti ollut joutunut hyökkäyksen kohteeksi.

"Onko tuo...?" Toinen mustista hahmoista, joka paljastui nyt Wylaniksi, aloitti. Olin siis ollut oikeassa.

"Varmaan", Robin vahvisti ja tiesin hänen tähyilevän ympärilleen.

"Mitä?" Kim, joka oli ilmeisesti toinen hyökkääjistä, ihmetteli. Iveran ryhmässä Kaartissa ollut nuori mies ei oikeastaan tuntenut minua, mutta olimme jutelleet paljon oltuani Kaartin vankina syksyn lopulla. Tai siis olin jutellut paljon hänelle ärsyttääkseni.

"Nelian veitsi", Robin selvensi ja kuului nostavan veitsen maasta.

"Mene, Naliq", Wylan komensi. Parin sekunnin kuluttua kuulin rapinaa seinästä, jolloin pomppasin pystyyn ja salamannopeana, huomaamattomasti ja täysin äänettömästi syöksyin kohti talon savupiippua. No niin, joulupukki tulee, ajattelin ennen kuin luikahdin savupiippuun ja jäin käsieni varaan punnertamaan sen sisään.

Odotin, kun hiljaiset askeleet kulkivat katonharjaa pitkin. Naliq taisi olla Iveran ryhmän tyttö, joka osasi kiipeillä lähes tulkoon minua paremmin. Hän oli ilmeisesti ollut jossain varjoissa piilossa odottamassa käskyä. He siis olivat varmasti olettaneet minun liikkuvan katoilla.

Lihakseni tärisivät jo nyt ponnistuksesta kannatellessani koko painoani savupiipussa. Naliq asteli katolla aivan liian kauan. Hän jopa käväisi savupiipulla, mutta ei selvästi huomannut minua. Kun hän viimein lähti, lähdin kapuamaan takaisin ylös - ja humpsahdin suoraan takan nokeen.

Ehdin muuttaa muotoani kesken kaiken, joten sohvalla takan edessä istuvat nuoret näkivät pelkän kultakissan tömähtävän lähes mustana alas savupiipusta. Se jos joku saisi jonkun hyppäämään nahoistaan, kuten taisi käydä sohvalla takan edessä istuvalle kaksikolle.

"Mikä tuo on?" Poika ihmetteli. Vaaleahiuksinen tyttö nousi pystympään ja hymyili hieman katsottuaan minua hetken.

"Onkohan tuo se kultakissa, josta on ollut puhetta", hän mietti. Puhetta? Tarkkailin kaksikkoa samalla, kun keräsin huomaamatta tavaroitani. Olisi paras päästä pian ulos.

"Voi ollakin", mustahiuksinen poika vastasi. Tyttö nousi nyt kokonaan, astui lähemmäs minua ja ojensi kättään. Puristin keräämääni vaatekääröä suussani ja koukistelin kynsiäni.

"Mikä sulla on suussasi?" Hän kysyi ja ojensi kättään. Astui taemmas nyrpistäen nenääni.

"Okei, en mä sitä ota", hän huokaisi ja polvistui eteeni. "Haluatko ulos?" Katsoin häntä tarkasti ja nyökkäsin. Tyttö katsoi poikaa.

"Näitkö? Se nyökkäsi", hän hämmästeli, nousi ja lähti astelemaan ulos huoneesta. Seurasin perässä ja kun tyttö todella avasi ulko-oven, puskin hänen jalkaansa kiitokseksi ja livahdin ulos pimeyteen. 

Kehräsin itsekseni hämmästellen yhä sitä, miten  ihmiset kohtelivat minua ollessani eläinhahmossani.

Juuri kun pääsin kulman taakse, tajusin, että olin astellut suoraan Wylanin eteen. Molemmat näyttivät säikähtävän, mutta sitten Wylan astui askeleen lähemmäs mittaillen minua katseellaan.

"Sinä taas. Kenen lemmikki oikein olet?" Hän mutisi tarkastellen minua. Minä puolestani tarkastelin häntä pyöreät korvat luimussa. Miekka roikkui hänen vyöllään, hänellä oli päällään musta viitta, jossa oli Kaartin merkki ja hän oli kammannut hiuksensa siististi. Hänen puhdas olemuksensa kieli siitä, että Kaartilla oli hyvä majapaikka.

"Jo toista kertaa tänään me törmäämme. Oletko jonkun vakooja? Nelianko?" Estin itseäni kallistamasta päätäni. Oliko tuo todella hänen arvauksensa? Nelian vakooja? Hän olisi kyllä yllättynyt jos tietäisi minun olevan Nelia. Wylanin katse laskeutui suussani olevalle kerälle. "Mikäs tuo on?" hän mietti puoliääneen ja ojensi kättään. Käytin hyväkseni Wylanin elettä ja sinkosin samalla hetkellä varjoihin kuin normaali eläin olisi tehnyt jonkun ollessa aikeissa koskea sitä.

Pysähdyin vasta kaukana paikoista, joissa Kaarti kävi ja muutin muotoani. Hetkessä olin aivan jäässä pakkasyössä, enkä ollut saanut ensimmäistäkään vaatekappaletta päälleni. Pidin kiirettä vaatteiden kanssa ja aloin asettelemaan veitsiä vaatteisiini.

Nostin katseeni nähdessäni jonkin liikkuvan silmäkulmassani. Se oli ihminen. Jätin yhden veitsen käteeni ja olin aikeissa heittää sen, kun takaani kuului rasahdus. Vilkaisin sen suuntaan harhautuen vain sekunniksi. Nyt kauempana ollut hahmo oli kadonnut.

Kuuntelin tarkasti ja yritin haistaa tukkoisella nenälläni jotain, mutta ketään ei ollut lähimaillakaan. Joku siellä silti oli ollut.