Kaupungin Varjo

Luku 19 - Häilyviä muistoja

Kun viimein Pyk palasi, hän kantoi suussaan pussia täynnä jotain pistävän hajuista. Hän laski pussin viereeni ja katosi hetkeksi verhon taakse. Kohta hän palasi ihmismuodossa ja kantoi sylissään lääkintätarvikkeita.

"Mitä sä luulet tekeväsi?" tuhahdin.

"Mä epäröin aiemmin, mutta voin ehkä hoitaa tuon jalan kävelykuntoiseksi."

"Et sitten aiemmin sanonut."

Pyk ei heti vastannut, vaan avasi tuomansa pussin ja otti sieltä kitkerän hajuisia lehtiä, joita hän alkoi jauhamaan morttelissa. Lopulta hän vastasi katsomatta minuun.

"Koska jos se menee pieleen, sä et enää ikinä kävele kunnolla tuolla jalalla." Räpäytin silmiäni. Se ele oli tapani kätkeä kaikki muut tunteeni. Harkitsin jopa hetken kieltäytyväni. Silti kohautin vain olkiani vetäen ylleni jälleen vahvan, itsevarman Nelian naamion.

"Joko sä onnistut siinä, tai epäonnistut ja saat kärsiä seuraamukset", sanoin mahdollisimman rennosti. Pyk naurahti vastaukseksi.

"Selvä sitten", hän sanoi vain ja turhan voimakkaasti hän otti vahingoittuneen jalkani syliinsä katsoakseen sitä. Hän näytti harkitsevan asiaa pitkään, kunnes hän otti tuomistaan tavaroista pullon, jossa oli jotain nestettä. Hän ojensi sen minulle ja käski juoda.

Kohotin toista kulmaani ja nostin hieman pulloa. "Alkoholia, rautaa vai jotain nukuttavaa?"

Pyk mutristi suutaan ja kohautti olkiaan. Ehkä jokaista kolmesta. Kohautin kulmiani välinpitämättömänä ja join pullosta. En piitannut siitä, mitä pullossa oli, sillä mikäli Pyk antoi minulle lääkettä, olisi jalkani hoitamisesta tuleva kipu todella kovaa.

Ei mennyt kauaakaan ennen kuin näköni alkoi sumentua ja pyöriä ja lopulta menetin tajuni.

Astelin hiljaisin askelin, häntä lattiaa viistäen pitkin korean rakennuksen käytäviä. Ympärillä pyöri palvelusväkeä ja vartijoita oli siellä täällä, mutta silti kukaan ei ollut moksiskaan minusta. Sain kulkea siellä ilman, että minua vietiin mestattavaksi.

Käännyin suureen saliin, jonka perälle oli asetettu kolme valtaistuinta. Keskimmäinen kiinnitti huomioni. Se oli kaikkein isoin, korkeimmalla ja se oli kullanvärinen - ellei se ollut kultaa.

Kun lähdin astelemaan salin poikki, minua aiemmin seuranneet kaksi tyttöä pysähtyivät ja kuiskivat minulle käskyjä olla menemättä. Vilkaisin heitä virnistäen ja astelin lähemmäs valtaistuinta. Tiesin tuntevani heidät, mutten saanut päähäni, mistä. Toinen tytöistä, vanhempi, jolla oli vaaleanruskeat hiukset, lähti astelemaan kiireesti perääni ja sähähti, ettei meidän pitäisi olla täällä.

"Menkää te sitten muualle", tuhahdin ja astuin ensimmäisen askelman valtaistuimelle. Nyt heinän ja kullan vaaleat hiukset omaavat tyttö, iältään minun ja vanhemman tytön väliltä, lähti perääni.

"Vanhempamme suuttuvat, jos pyörit täällä", hän sanoi. Otin uuden askeleen.

Saliin ilmaantui myös poika ja tyttö. Poika oli suunnilleen ikäiseni ja tyttö oli ehkä kaikista vanhin.

Mustatukkainen poika lähti harppomaan minua kohti. "Mitä sä teet? Tuo oli lähes ainoa meille asetettu sääntö. Valtaistuimille ei saa istua", hän sihahti.

Vanhin, tummatukkainen tyttö nyökäytti päätään. "Niinpä, tule pois", hän sanoi tiukasti. Hymyilin leveästi ja yrittämättäkään vastustaa kiusausta, istuin poikittain valtaistuimelle heittäen jalkani toisen sivunojan yli ja nojaten selkääni toiseen. Katsoin muita lapsia hymyillen muutaman vuoden vanhalle kakaralle todella pelottavalla tavalla. Se oli vain unta, mutta pystyin arvioimaan iäkseni suunnilleen neljä vuotta.