Kaupungin Varjo

Luku 7 - Kuolleiksi luultuja

Olin nukkunut lähes päivän, sillä sen jälkeen kun Ivera ja pojat olivat kantaneet minut kultakissana yhteistuumin majatalon asunnon makuuhuoneeseen, olin kerran herännyt ja Ivera oli juottanut minulle nukuttavaa juomaa. Hän tiesi minun olevan niin väsynyt, etten jaksaisi enää tehdä mitään enkä myöskään muuttaa muotoa, mutta toisaalta olin liian tottunut jatkuvaan tekemiseen. Hän siis näki parhaaksi pakottaa minut nukkumaan.

Vielä uudelleen herätessänikin olin kultakissa. Enkä vieläkään jaksanut muuttaa muotoani.

Ivera oli istunut sängyn laidalla aina silloin, kun hän ei ollut ollut Liamin ja Robinin kanssa tai puhunut Wilfredille, joka oli täysin ymmärrettävästi järkyttynyt. Tyttö oli kuulemma nukkuessaan herännyt usein huutaen.

Tällä kertaa majataloon ei ollut kirjautunut harmaahiuksinen tyttö jäänsinisillä silmillä, vaan vaalean oranssihtavan ruskeahiuksinen poika vaaleahiuksisen, jäänsinisilmäisen tytön ja vaaleankultaisenhopeahiuksisen pikkutytön kanssa. Lisäksi he olivat maininneet minusta: "tumma tyttö sinihopeisilla silmillä liittyy seuraamme toisinaan." Se toisinaan tuli siitä, että he tiesivät minun kulkevan ikkunan kautta ja silti jos tulisin oven kautta, ei majatalon pitäjä ihmettelisi sitä.

Seurasin toinen silmä ummessa, kun Ivera istui makuuhuoneen työpöydän ääressä ja tutki karttoja kaupungista. Hän oli päättänyt alkaa tutkimaan reittejä, joita pitkin pääsisi Solertauhiin ja kirjoissa olevia salakäytäviä sinne. Me nimittäin suunnittelimme käyvämme siellä salaa. Lisäksi kun Ivera oli mennyt eilen sovitun mukaan Kaartin luokse, olivat he suunnitelleet Solertauhin valtaamista ja tyhjentämistä häätääkseen rotat pesäkolostaan.

Wilfred nukkui parhaillaan sohvalla syötyään Iveran keittiössä tekemää soppaa. Majatalon kievarista sai kyllä ruokaa, mutta sen pienissä asunnoissa oli myös keittiö omaa ruokaa varten.

Jaksoin viimein muuttaa muotoani. Ynähdin, kun kipu läpäisi minut, mikä sai Iveran havahtumaan. Hän vilkaisi minua hymyillen lempeästi.

"Huomenta, Nelia", hän sanoi hiljaa.

"Kiva olla taas ihminen", sanoin puhumattomuuden karheuttamalla äänellä. "Tai siis haltija", korjasin haukotellen ja liikautin häntääni laiskasti.

"Nuku sä vaan vielä", Ivera sanoi pehmeästi ja odotti niin kauan, että suljin silmäni ennen kuin hän kääntyi. Avasin silti silmäni ja tarkkailin häntä.

Katsoin tyttöystävääni hieman surullisena. Hän oli lähtenyt kotoaan, perheensä luota vain minun vuokseni. Hän oli uhrannut työnsä lähtiessään perääni, jotten olisi yksin. Olin silloin, Solertauhissa ja ennen sitä esittänyt, etten kaivannut häntä, mutta oikeasti olin vain halunnut saada itseni tuntemaan niin. Olin Jumalan Kynsi, viisitoistavuotias salamurhaaja, joka oli aina toiminut parhaiten yksin. Timitrin jälkeen en ollut kaivannut ketään lähelleni ja etenkään minua auttamaan, koska sellaisille ei ollut koskaan käynyt hyvin. Silti nykyään olin vain onnellinen siitä, että olin tavannut Iveran. Hän oli kyllä muuttanut kaiken, tavallaan huonompaan suuntaan, vaikka elämäni olikin parempaa, mutta ilman häntä olisin varmaankin tullut ennen pitkää Kaartin hirttämäksi tai aiheuttanut oman kuolemani jotenkin muutoin.

Kaikesta siitä, mitä palkkamurhaajien johtajat jo tiesivät ja tekivät, puuttuisi se, että he tietäisivät kuinka tärkeä Ivera minulle oli. Se saisi heille entistä suuremman motiivin satuttaa häntä. He tiesivät jo meidän olevan läheisiä ja että luultavasti murtuisin, jos menettäisin Iveran, mutta jos he tietäisivät meidän olevan yhdessä, he varmasti etsisivät mielellään Iveran käsiinsä ennen minun saamista kiinni.

Lopulta nousin, otin harppauksen Iveraa kohti ja kun hän käänsi katseensa työpöydästä, tartuin hänen lämpimiin, sileisiin poskiinsa ja painoin huuleni hänen huulilleen samalla kun kaadoin hänet alas tuolilta kääntyen juuri niin, että kaaduimme pitkittäin parisängylle.