Kaupungin Varjo

Luku 10 - Vakoojat

Seuraava päivä koitti ja emme todellakaan olleet lähdössä kaupungista. Olin kyllä kertonut Larezin sanoista Iveralle, mutta tätä ei kiinnostanut. Hänkään ei ollut aikeissa lähteä nyt.

Oikeastaan lopulta asunnossamme majatalossa oli Wilfredin, minun ja Iveran lisäksi neljä muuta. Aluksi olimme vaihtaneet tietoja Pykin kanssa, kun asunnon ovi oli avautunut ja vain sekunneissa pöllämystyneiden Liamin ja Robinin kauloilla oli tikarit ja edessään Pyk leopardin silmät hehkuen. Pojat olivat säikähtäneet entistä murhaajaa paljon, mutteivat läheskään niin paljon kuin olisivat säikähtäneet ennen minun tuntemistani. Itse asiassa heidän reaktionsa oli aika hauska näky, sillä kumpikin näytti säikähtävän aluksi nahoistaan, mutta sitten Liam kallistui varovasti sivulle ja katsoi minua merkittävästi.

"Ystäviäsi?"

Nousin seisomaan ja astelin Pykin luo laittaen käteni hänen olalleen. "He ovat puolellamme, ei hätää", vakuutin. Pyk laski aseensa epäluuloisena ja siirtyi takaisin lattialle, jolla olimme istuneet kartan edessä. Liam ja Robin tulivat myös ja kertoivat Kallan kertoneen, mitä oli tapahtumassa.

Kun olin kertonut eilisistä tapahtumista - joihin Pyk yritti olla reagoimatta Larezista kuullessaan - ja siitä, mitä olin saanut selville koko aamun vakoilun jäljiltä - eli en mitään tärkeää - siirryin Wilfredin kanssa sivuun. Emme olleet lähettäneet häntä mihinkään, koska hänestä ei ollut haittaa ja koska hän ei sitä ollut pyytänyt. Schan ei ikinä uskoisi minun ottavan pikkutyttöä suojeltavakseni, joten jos puhutaan nuorista pienen tytön kanssa, ei hän ehkä uskoisi minun olevan kyseessä. Lisäksi pelkäsin, että Wilfred saatettaisiin yhä murhata. Minä siis päätin alkaa suojella häntä.

Juttelin jostain turhanpäiväisestä Wilfredille ja annoin hänelle piirustusvihon ja kynän, jotka olin hänelle hankkinut huomattuani, kuinka hän tykkää piirtää. Hän oli iloinen ja otti lahjan vastaan kiitollisena. Hänen ei tarvinnut tietää, että olin varastanut ne tavarat, koska rahamme alkoi olemaan lopussa.

"Nelia, voisitko mennä Pykin kanssa käymään sinitakkeja vakoilemassa?" Ivera pyysi. Katsahdin häneen väsyneenä. Olin todellakin ollut koko aamun, usean tunnin ajan tarkkailemassa Solertauhin lähellä. Olin vähällä väittää vastaan, mutta nyökkäsin sitten. Pyk katsoi Iveraa hieman kummissaan.

"Pitäisikö hänen pysyä vauhdissani?"

Virnistin leveästi sen kuultuani. Kaikki muut paitsi Pyk tiesivät, miten vastaisin siihen.

Minä nimittäin nousin ja suuntasin ikkunalle. "Yritä sä pysyä mun mukanani", haastoin ja loikkasin ihmisen muodossa ulos. Pyk oli hämmentynyt kaikkien reaktioista, mutta muutti muotoaan mustankirjavaksi lumileopardin näköiseksi kissapedoksi, ja lähti perääni.

Hän löysi minut vasta kun tajusi majatalon läheisen talon katolla istuvan valtavan kultakissan olevan minä. Hän katsoi minua vielä hetken hämillään ennen kuin loikki tyhjiä parvekkeita pitkin luokseni.

Emme puhuneet sanoilla, mutta ymmärsimme toistemme eleitä.

Mitä ihmettä? Pyk hämmästeli. Virnistin kultakissankasvoillani petomaisesti ja vastasin:

Taas yksi asia, joka tapahtui sinä aikana kun sinä piileskelit ja uhrasit Ginin. Ilmeisesti olin perinyt äidiltäni jotain, ja se oli tämä toinen muotoni. Sitä puolta en ollut paljastanut vielä edes Iveralle, että äitini oli ollut myös kultakissa-anirma. Olin kertonut kerran Timitrille hänen sitä kysyessä, että muistin vanhemmistani vain sen, että isäni oli haltija ja äidistäni en mitään, mutta muistin silti valtavan kultakissan. Asia ei ollutkaan ihan niin kuten olin luullut ja Solertauhin tapahtumat olivat saaneet minut muistamaan kultakissan ja äitini olleen sama asia.