Kaupungin Varjo

Luku 14 - Kuiskauksia

Kädet tarttuivat takaapäin kaulalleni ja heittivät vatsalleni isolle sängylle. Ponkaisin pystympään ja olin aikeissa heittää hyökkääjän pois, kun tämä painoi minut tiukemmin vasten sängyn patjaa ja liikutti sormiaan kaulallani, jota hän puristi.

Olin juuri tunnistavinani kosketuksen, kun huulet hipaisivat korvaani ja ote hellitti hieman.

"Ole ihan hiljaa. Ei ääntäkään", Ivera sihahti ja painoi minua tiukemmin vasten patjaa. Hän tuli painaneeksi nuolentynkää, jolloin sävähdin ja päästin hiljaisen äännähdyksen. Ivera astui kiireesti kauemmas ja repäisi sitten keepin ylemmäs.

"Nelia, mitä helvettiä? Tuo voi tulehtua!" Hän sihahti. Vääntäydyin ympäri ja katsahdin Iveraan silmät kiukusta kipunoiden.

"Mä luulin sun olevan vaarassa. Mutta ei, täällä sä vain asustelet ilmoittelematta kenellekään tilastasi!" Sähisin niin hiljaa, kuin pystyin. Pakotin itseni olemaan piittaamatta Iveran kasvoissa olevista vammoista.

Ivera katsoi minua hetken ja pyöräytti sitten sormiaan. "Mene vatsallesi, mä irrotan tuon nuolenkärjen", hän huokaisi hiljentäen ääntään.

"Miksi me puhutaan hiljaa?" sihahdin.

"Viereisessä huoneessa asuu haltija", Ivera vastasi ja katsoi minua komentavasti. Tyydyin tottelemaan Iveran aiempaa käskyä ja laskeuduin sängylle vatsalleni heti riisuttuani paitani.

Odotin hiljaa, kun Ivera puhdisti haavaani. Vältelköön vain selittämistä.

Kun Ivera koski nuolenkärkeen, osittain vahingossa potkaisin kantapäälläni häntä, joka oli polvillaan yläpuolellani saadakseen nuolen pois. Hän naurahti huvittuneena ja painoi jalkani alas.

"Muista olla hiljaa", hän sihahti ja tuntui ottavan tiukasti nuolenkärjestä kiinni.

"Enhän mä yleensäkään- Ai perhana!"

Ivera kirosi minua ja kääri selästäni, kahden luun välistä lähteneen nuolenkärjen paperiin. Irvistelin kivusta ja tunsin veren valuvan pitkin selkääni, jota Ivera alkoi painella. Nyt minulla tulisi olemaan arvessakin arpi, sillä nuoli oli osunut nimenomaan selässäni olleen pitkän arven kohdalle.

"Sunhan piti olla hiljaa", Ivera sanoi lempeästi.

"Mulla taisi lähteä paloja luista", vastasin hampaideni välistä. "Aiotko sä selittää, miksi olet täällä, mukavassa huoneessa ja vieläpä palatsissa, kun mä olen pelännyt pari päivää, että sulle on tapahtunut jotain ja kynsinyt Pykin melkein hengiltä hänen estettyään mua auttamasta sua."

Käännyin ympäri ja vedin jalkani pois Iveran alta. Hän katsoi minua aidosti katuvana. Silti hän vain kysyi:

"Kynsitkö sä Pykin?"

Katsoin häntä hampaat irvessä ja nojauduin aivan Iveran naamaan kiinni.

"Olisin vienyt hengen. Ja vain siksi, että sä olit täällä", sähisin. Ivera katsoi silmiäni jotenkin... ontosti.

"Mä olisin kuollut, kun ne miehet toivat mut tänne, prinsessa Alyan vartijoiden ja henkivartijoiden eteen. Mä sain oikeuden selittää, ja onnistuin siinä. Kerroin salamurhaajista ja heidän suunnitelmistaan, mutta jätin sut täysin mainitsematta, jotta sä voit toimia sivusta", hän puhui hiljaa ja laittoi kätensä poskelleni. Huomasin kyynelten kimaltavan hänen silmissään.

"Anteeksi", hän kuiskasi ja tarttui vapaalla kädellään toiseen käteeni. Ilmeeni pehmeni hiukan.

"Anteeksi, että jätin sut yksin. Anteeksi, että mä hylkäsin sut", väristykset kulkivat lävitseni ymmärtäessäni, mistä sanat kumpusivat. Robin oli kertonut Iveran entisestä tyttöystävästä ja muistin myös kuukausien takaisen kerran, kun luin hänen päiväkirjaansa. Hän oli puhunut Inidistä, joka oli lähtenyt ja jolle hän oli raivostunut.

"Anteeksi, että mä laitoin sut kaiken keskipisteeksi. Sä olet ainoa, josta edes Alya tai hänen vartijansa eivät tiedä", hän kuiskasi ja painoi otsansa omaani vasten.

Lopulta tyydyin vastaamaan. "Kyllä mä pärjään."

Kun Ivera oli komentanut minut takaisin vatsalleni, jotta hän voisi hoitaa selkäni, hän päätyi kysymään:

"Miten sä oikein päädyit tänne?"

"Tunkeuduin omilla taidoillani", sanoin välinpitämättömänä ja vääntäydyin osittain ympäri nähdäkseni Iveran sen jälkeen, kun hän raapaisi kynnellään selkääni. Hän mutisi anteeksipyynnön ja käski minut takaisin makuulleni, sillä hän aikoi asettaa laastarin, jotta haava pysyisi puhtaana edes Kaartin majoitukseen asti.

Kului hyvän aikaa, kunnes lähdin ovelle. Viimehetkellä päätin vielä halata Iveraa. Olisin suudellut häntä, mutta se olisi vaikuttanut enemmän siltä, kuin olisin antanut anteeksi hänen tempauksensa.

"Ole varovainen", Ivera kuiskasi.

"Ainahan mä", virnistin ja livahdin käytävään varmistettuani pikaisella vilkaisulla, että se oli tyhjä. Mikäli jäisin kiinni, Ivera voisi selittää kaiken, mutta selässäni oleva veri, jota oli myös käsissäni - ken tietää miten olin onnistunut siinä - olisi aiheuttanut todellakin selittelyn aihetta, mikäli minua ei olisi jo siinä ajassa otettu hengiltä.