Kaupungin Varjo

Luku 25 - Viimeinen päivä Garesjekissä

Illalla palaisimme Verwasiin. Pyk, Cerren ja Wilfred olivat tulossa mukaan. Verwasissa ei pitäisi olla salamurhaajia montaakaan, ja mikäli olisi, minä hoitelisin heidät pois tieltä. Minä ja Ivera olimme päättäneet, ettemme jäisi pitkäksi aikaa Verwasiin, mutta asuisimme siellä niin kauan, että keksimme uuden paikan.

Lähtiessäni aamulla palatsista, en ollut ilmoittanut Alyalle. Muut kuitenkin hoitivat sen osuuden. Minulla oli muutenkin ollut täysi työ päästä kaupungin läpi salassa, sillä uutisoijat halusivat löytää minut, Jumalan Kynnen käsiinsä.

Astelin tyynin askelin kartanon aulan poikki ja lähdin kiipeämään portaita. Ennen lähtöä olimme tulleet Solertauhiin hakemaan tavaroita.

Paikka oli aavemaisen tyhjillään. Uusimmatkin hajut olivat niin haaleita, että täältä oli lähdetty jo ennen Parelltarin tapahtumia.

Kävin huoneessa, jossa olin asunut Solertauhissa. En viipynyt siellä kuin vain sen aikaa, että sulloin kaikki minulle tai Pykille kuuluvat tavarat selässäni olevaan pussiin.

Suuntasin heti kiireisin askelin portaat alas - ja kaaduin matkalla taaksepäin, kun yritin liikkua nopeammin, kuin liukkailla portailla pystyi liikkua. Ohitin Larezin ja lumitiikerin, Ashaytan, sanomatta sanaakaan ja harpoin harjoitussalin oven ohi kohti toista portaikkoa, josta pääsi johtajan työhuoneeseen.

Astelin peremmälle käytävään, joka oli aavemaisen tyhjä. Minun teki vähän mieli häipyä koko rakennuksesta. Tiesin Cerrenin, Pykin, Tillyn ja Iverankin ajattelevan samoin. Ja ehkä myös Larez ja Maj olivat sitä mieltä, ettei tänne halunnut kukaan jäädä pidemmäksi aikaa.

Jossain haisi mätä. Ehkä Schan oli jättänyt tappamansa johonkin päin kartanoa. Nyrpistin nenääni inhosta. Haju oli niin voimakas, että jossain oli oltava ruumis.

Päästessäni kasvihuoneen kohdalle, jonka ohi täytyi mennä, jotta pääsin toiseen portaikkoon, seisahduin niille sijoilleni.

Mädän ja kuoleman haju oli todella voimakas, ja ymmärsin nopeasti, mistä se tuli. Se oli ikävällä tavalla tuttu tilanne ja toi mieleen ikäviä muistoja.

Kasvihuoneessa, köynnöskasvin - sen saman, jota vasten olin kerran kätkeytynyt - edessä seisoi joku. Tai siis jokin.

Olento, joka löyhkäsi mädältä ja kuolemalta ja jolla oli resuiset vaatteet, huppu, siniharmaat, kuin homehtuneet hiukset, pullottavat, mutta silti syvällä kuopissaan olevat silmät ja sen luut törröttivät ohuen nahan alta. Ei minun tarvinnut nähdä muuta kuin sen selän, koska tiesin, miltä se näytti.

Tuijotin sitä hetken, jonka jälkeen otin veitset käsiini ja lähdin hiipimään olentoa kohti. Se näytti katselevan köynnöskasvissa kukkivaa jo kuivunutta kukkaa. Se kosketti teräväkyntisellä sormellaan kukan lehtiä kuin muistojen vallassa. Tuulenlaulu-niminen kukka, muistaakseni.

Yhtäkkiä se nosti päätään ja kääntyi osittain minua kohti.

"Sinä taas", se sähisi raastavalla, käheällä äänellään. Tuon oli oltava sama yksilö, joka oli jahdannut minua käytäviä pitkin ja ajanut Pykin ja muiden harjoituksista tulevien syliin.

"Jep, mä", sähähdin takaisin ja astelin hitaasti lähemmäs olentoa.

"Lihaasi en söisi, en tosiaankaan, mutta kultakissa... Voi, kuinka paljon voimaa", epäkuollut puhui. Irvistin hurjasti ja hyökkäsin.

Tunsin kynsien raapaisevan vaatteitani ja veitsieni osuvan olennon nahkaan. Se ei ollut moksiskaan. Pysyttelin kaukana siitä ja heittelin veitsiä. Olin valmis tappamaan tuon olennon. Arlakista oli tullut sellainen. Entä jos se oli tuon vika?

Heitin veitsen, toisen ja kolmannenkin kohti olentoa. Yksi meni ohi, kaksi osui. Olin tarpeeksi nopea ottaakseni veitset takaisin ja hakeakseni ohi menneet.

Yhtäkkiä, kun olento pysähtyi, tajusin sen katsovan jalkojani. Se kiinnitti huomiota siihen, miten välttelin vaistomaisesti tiililattian saumoille ja halkeamille astumista. Se oli ollut minun ja Timitrin juttu.

Tuijotin olentoa pystymättä edes hengittää. Ensimmäistä kertaa, kun olin nähnyt tuon olennon, olin ajatellut, että siinä oli jotain tuttua. Silloin en ollut kuitenkaan ajatellut asiaa sen enempää. Nyt tajusin ajatella asiaa enemmän ja tiesin, etten voisi tappaa tuota.

"Ei..." Henkäisin ja nostin käteni suulleni estääkseni itseäni huutamasta. Oli jo tarpeeksi haastavaa olla itkemättä.

Olento ei piitannut, vaikka käännyin kannoillani ja syöksyin ulos puutarhasta. Vihelsin käskyn kaikille kartanossa oleville. Nyt oli aika lähteä.

Kuulin vastaukset vihellykseen ja kohta koko joukko oli aulassa tivaamassa, mistä oli kyse.

"Älkää ikinä, ikinä kajotko epäkuolleisiin", en tiennyt, mitä muutakaan voisin sanoa.

Päästyämme taas siihen rakennukseen, johon Kaarti oli aiemmin kerääntynyt ja jossa he nytkin oleskelivat ennen lähtöä, päätin kertoa Iveralle, mitä oli tapahtunut.

"Eli se olento oli... Timitri?" Ivera varmisti lopulta. Räpäytin silmiäni myöntävästi.

"Olen varma siitä. Aivan varma. Jokin siinä oli niin tuttua. Se oli Timitri. Tiedän sen", selitin heikolla äänellä. Ivera katsoi minua säälivänä. Hän oli ainoa, jolta hyväksyin sellaisen katseen. Hän oli ainoa, jonka annoin sääliä itseäni. Hän oli ainoa, jolla oli oikeus siihen.

"Mutta... miten?" Ivera kysyi varovasti. Painoin pääni käsiini nojatessani seinään. Varoin koskemasta reisiini, joilla oli lukuisia tekemiäni kynnenjälkiä. Schan oli piirrellyt niihin veitsellä jotain, jonka olin huomannut vasta tänä aamuna ja jonka olin peittänyt repimällä jalkoihini lisää viiltoja. Pakotin itseni unohtamaan haavani, oli paljon tärkeämpääkin ajateltavaa.

"En tiedä, mutta niin Arlakillekin kävi. Mutta ehkä... Ehkä voin palauttaa Timitrin. Ehkä voin herättää hänet henkiin..." Se hetki oli ensimmäinen kerta, kun minusta tuntui oikeasti epätoivoiselta. Oli oltava jokin keino, jolla saisin Timitrin takaisin. Minun vanhempani olivat kuolleet, ja Timitri oli kasvattanut minua pitkään. Jos oli pieninkin mahdollisuus, että hän voisi palata, minä todellakin aion käyttää sen.

"Me palataan Verwasiin. Ja heti kun mä keksin keinon pelastaa Timitrin, mä palaan tänne. Hän ei pääse ulos Solertauhin mailta eikä edes Solertauhista, joten kukaan ei loukkaannu hänen takiaan, eikä kukaan pääse satuttamaan häntä", sanoin lopulta. Ivera nyökkäsi.

"Joo. Palataan kotiin - jos sitä nyt enää voi kodiksi kutsua - ja mä lupaan, että me palataan tänne ja edes yritetään pelastaa hänet", Ivera lupasi.

Halasin Iveraa kiitollisena ja painoin pääni hänen leukaansa vasten. Jonain päivänä palaisin. Jonain päivänä palaisin tuohon riivattuun kartanoon ja hankkisin äitini takaisin. Sen äidin, jonka muistan ja joka minua oli kasvattanut.

Kaikki kääntyy parempaan. Se on suurta minun suustani. Ja uskon sanomaani, tai ainakin siihen, että se on mahdollista.