Kaupungin Varjo

Luku 11 - Menetyksen tuska

Heti kun heräsin ja olin kerännyt voimaa edes vähän, minä pomppasin käpälilleni - vaikken ollutkaan kultakissan hahmossa - ja peruutin lähelläni olevan seinän luo silmät hurjasti leiskuen.

Olin rakennuksessa, jossa Kaarti oli majaillut jo jonkin aikaa. Pyk, Cerren, Kalla, Liam, Robin, Wylan ja Naliq olivat kerääntyneet ympärilleni ja he katsoivat minua osa yllättyneinä, mutta suurin osa pahoillaan. Huomasin Wilfredin sivummalla ja huomasin myös, että hän itki. Niillä ympärilleni kerääntyneillä, jotka olivat olleet majatalossa, oli haavoja ja ruhjeita kehossaan. Tiesin täysin, kuka heidän joukostaan puuttui.

"Missä Ivera on?" murisin jokaisen sanan raivokkaasti. Kukaan ei ensin vastannut.

Viimein Liam kuiskasi "anteeksi." Ne tyypit olivat saaneet Iveran.

Sitten minä hyökkäsin muuttaen ilmassa muotoa kultakissaksi. En hyökännyt Liamin kimppuun, vaan Pykin. Hän oli iskenyt minut tajuttomaksi. Hän ja Cerren olivat estäneet minua lähtemästä Iveran avuksi.

Minä sähisin ja rääyin ja Pyk vastasi samalla mitalla muutettuaan muotoaan. Revin kynsilläni hänen kaulansa sivuja ja lapojaan ja potkin hurjasti jaloillani. Kaikki, etenkin Liam ja Robin, joille Ivera oli kertonut, kuinka olin haavoittanut lohikäärmettä, tiesivät, kuinka vaarallinen se tilanne oli.

Pyk yritti ensin tönäistä minut pois satuttamatta, mutta lopulta hän työnsi kyntensä esiin ja vastasi tappeluun. Hän puhui minulle, mutten välittänyt kuunnella. Halusin vain kostaa. Kostaa kenelle tahansa, jonka saatoin nähdä syyllisenä.

Pyk hapuili hampaillaan ja käpälillään minun käpäliäni. Tajusin, että hän yritti saada katkaistua jonkin luuni, jotta luovuttaisin. Se sai minut iskemään hampaani hänen kurkkuunsa. Hän rääkäisi ja repäisi takajaloillaan vatsaani. Se sattui, mutten ynähtänytkään.

Lopulta Pyk iski etukyntensä lapoihini ja takakyntensä vatsaani ja taitavalla liikkeellä hän pyöräytti minut selälleni. Se sai minut irrottamaan otteeni hänestä hetkeksi, mutta sain hetkessä hänet taas alakynteen. Lopulta tunsin hampaat niskassani ja hopeinen välähdys repi minut irti Pykistä siinä samalla, kun Pyk nousi verta vuotavana käpälilleen ja rynnisti minua kohti. Hän loikkasi, iski etukäpälänsä vatsaani ja heilautti ne siitä vasten päätäni. Cerren irrotti otteen minusta ja antoi Pykin iskeä pääni lattiaan niin lujaa, että jäin aloilleni niin pitkäksi aikaa, että minulle saatiin köysi kaulan ympärille.

"Nelia, rauhoitu." Yllätyin tunnistaessani puhujan olevan Robin. Yleensä kovin hiljainen ja säikky poika asteli varovasti lähemmäs minua ja käski Cerreniä ja Pykiä vahtimaan, että pysyin aloillani.

Punapää kiersi kasvojeni eteen ja ojensi kättään varovasti. Kun en reagoinut, hän laittoi sen päälaelleni. Kurkustani kohosi murinaa, mutten purrut tai kynsinyt Robinia.

"Mä tajuan, miltä susta tuntuu, mutta Pykin oli tehtävä kuten teki tai muuten säkin olisit joutunut niiden käsiin", hän puhui vihreissä silmissään surullinen kiilto. "Kun mä tutustuin häneen, hän oli aivan hajalla sen jälkeen, kun hän menetti ensimmäisen ihmisen, jota rakasti. Tiedätkö mitä? Hän vaikutti oikeasti heränneen eloon vasta kun hän tutustui suhun. Liamkin sanoi Iveran palautuneen ennalleen vasta, kun sä olit päätynyt hänen taloonsa." Kallistin hieman päätäni ja annoin tärisevien jalkojeni pettää alta. Ivera ei ollut kertonut mitään tuollaisesta.

"Siksi hän haluaa sun pysyvän turvassa. Hän rakastaa sua niin paljon, että hän antoi meille luvan jopa pidätyttää sut, jos sä lähdet tekemään jotain typerää", hänen äänensä oli surullinen ja hän vilkaisi veristä Pykiä.

"Kun te kaksi lähditte tarkkailemaan sinitakkeja, Ivera käski meitä pitämään huolen susta. Hän sanoi, että mikäli päädyttäisiin siihen tilanteeseen, että hänet oltaisiin vangitsemassa, pitäisi meidän tehdä kaikkemme pitääksemme sut poissa vankeudesta. Ei siksi, etteikö hän uskoisi sun selviävän, vaan siksi, ettei hän halua sun enää koskaan joutuvan vankeuteen."

Niiden sanojen jälkeen päästin ilmoille itkuisen rääkäisyn ja rojahdin kokonaan maahan. Robin perääntyi kauemmas antaakseen minulle tilaa ja Cerren ja Pyk istuivat alas, koska heidän ei enää tarvinnut varautua siihen, että hyökkäisin heidän kimppuunsa; ennemmin olisin repinyt itseni riekaleiksi.

Typerä Ivera meni laittamaan taas minut itsensä edelle. Ja minä olin ollut niin typerä, että olin laittanut itseni hänen edelleen.

Lopulta suljin silmäni ja painoin käpäläni kuonolleni. Olisin itkenyt, jos olisin ollut ihminen ja olisin muuttanut muotoani, jos olisin jaksanut.

Kipu poltti vatsaani, josta vuoti verta Pykin iskun jälkeen ja niitä muita kohtia, joihin hän oli iskenyt kyntensä. Tiesin, että minusta valui verta lattialle, mutta se ei ollut mitään verrattuna Pykin vammoihin. Kynteni, joissa olin huomannut eräänä päivänä olevan sahalaitaa, olivat repineet Pykiin syviä haavoja. Avasin silmiäni sen verran, että näin hänet ja Cerrenin. Pyk istui yhä ryhdikkäänä ja nuoli haavojaan ja Cerren vain tarkkaili minua sutena. Olin ilmeisesti raapaissut häntäkin, sillä hänen kaulansa sivussa hopeisen turkin tahri veri.

Kuuntelin, kuinka joku asteli lähemmäs minua, istui viereeni ja alkoi silittää selkääni.

"Me etsimme hänet ja hankimme takaisin. En usko, että Schan sai häntä. Ne miehet olivat hyökkääviä ja vaikuttivat vaarallisilta, mutta uskon heidän tehneen työtä jollekulle toiselle", Kalla sanoi hiljaa. Murahdin voimattomana vastaukseksi ja käänsin päätäni poispäin.

Minä kyllä pelastaisin Iveran, mutta ennen sitä lepäisin - minä keräisin voimia ennen kuin lähtisin viiltämään kurkkuja auki.