Kaupungin Varjo

Luku 12 - Pari päivää jälkeen

Lepäsin aivan liian pitkään, mutta juuri niin pitkään, kuin minun täytyi levätä saadakseni tarpeeksi voimia. Muut olivat puhuneet minulle - varmaan yrittääkseen pitää minut sillä puolella, joka oli Nelia, eikä sillä, joka oli kultakissa. Liam ja Robin olivat kertoneet, kuinka iso joukko tunkeilijoita oli tullut esiin majatalossa ja keskustelun jälkeen oli syntynyt tappelu. Silloin Pyk ja Cerren olivat raahanneet minut ulos asunnosta ja ottaneet Wilfredin mukaansa. Lopulta kaikki asunnossa olleet olivat kerääntyneet täällä Kaartin majoittamassa varastossa.

Wilfred oli pysynyt kaukana minusta - minkä voin hyvin ymmärtää - mutta toisaalta hän oli silti jatkuvasti pysynyt sen verran lähellä minua, että voisin tulla apuun, mikäli jotain tapahtuisi. Hän selvästi luotti minuun enemmän kuin Kaartiin, vaikka minä olin se, joka oli raadellut Pykin. Poika näytti aivan kamalalta.

Hän oli välillä ollut ilman paitaa puhdistaessaan haavojaan ja nähtyäni hänet, olin miltei hypännyt nahoistani. Hän oli ensimmäisellä näkemällä ollun veren peitossa ja hänen vatsassaan oli useita kynnenjälkiä, samoin kyljissään, käsivarsissaan, kaulassaan ja kasvoissaan. Ne olivat parantuneet aika hyvin jo kahdessa päivässä, mutta tiesin hänelle jäävän arpia.

Naliq oli pakottanut minut kääntymään selälleni jossain vaiheessa ja katsonut Pykin tekemät haavat. Ilmeisesti Pykin lisäksi Naliq oli paikalla olevista ainoa, joka osasi hoitaa haavoja. Pyk näki parhaaksi pysyä kaukana minusta vielä jonkin aikaa.

Makasin kyljelläni rakennuksen valtavan huoneen seinustalla ja seurasin katseellani kaikkia. Ainoastaan tutut Kaartin jäsenet ja Liam ja Robin uskaltautuivat lähelleni, kaikki muut pysyivät turvallisen matkan päässä.

Minua oli yritetty saada syömään, mutten ollut syönyt mitään. Tiesin, että se nopeuttaisi toipumista, mutta siitä huolimatta en pystynyt syömään yhtään mitään.

Viimein kampesin itseni käpälilleni ja laahustin laatikkopinon luo, jolla oli väkeä syömässä, He seurasivat minua katseellaan ja yksi laittoi kätensä miekkansa kahvalle. En värähtänytkään, vilkaisin vain hänen miekkaansa ja häntä välinpitämättömänä.

Nousin takakäpälilleni vasten laatikoita ja otin Kimin kädestä kananjalan. Hän oli ärähtämässä jotain, mutta näki parhaaksi olla hiljaa nähtyään hurjan mulkaisuni. Menin takaisin huoneen seinustalle ja aloin järsiä haluttomana kananjalkaa. Aloin olla niin nälkäinen, että minusta kävellessä tuntui siltä, kuin olisin voinut kaatua milloin vain. Siksi näin parhaaksi syödä edes jotain.

Vatsani parantuvia haavoja sattui, mutten välittänyt. Joka paikkaan sattui, joten mitä nyt muutamista kynnenjäljistä.

Seurasin silmäkulmastani, kuinka Pyk asteli varovasti luokseni. Päästin murahtavan äänen nähdessäni neljä kynnenviiltoa Pykin pään sivussa. Olin näköjään myös repäissyt hänen korvankärkeensä loven.

"Ei hätää, en mä kanna kaunaa", hän sanoi rauhassa ja istui sitten lattialle viereeni. Katsoin häntä tyhjällä katseella ja jatkoin kananjalan järsimistä.

"Olen pahoillani, ihan todella olen. Mä ymmärrän, miksi sä sen teit - miksi sä hyökkäsit kimppuuni", hän jatkoi. En piitannut hänestä. Olkoon kuinka vain pahoillani, hän saisi anteeksiantoni vasta sitten, kun Ivera on taas luonani ja vieläpä ehjänä.

"Tiedetään, tiedetään. Sä olet vihainen. Ja sulla on oikeus siihen. Cerrenkin olisi ollut valmis iskemään sut tajuttomaksi, koska kyllähän säkin tiedät, ettet olisi voinut voittaa taistelua." Se oli varmaan syy sille, miksi Cerren oli palannut Larezin luo. Hän tiesi, että olin vihainen hänellekin.

Nostin viimein katseeni Pykiin. Luimistin korviani ja pörhistin niskavillojani.

Sä tiedät, että jos Iveralle on tapahtunut jotain, mä tapan sut, minä todella tarkoitin sitä. Ja Pyk tiesi sen, sillä hän jännittyi ja siirsi katseensa pois silmistäni.