Kaupungin Varjo

Luku 18 - Käsiin hajoava suunnitelma

Olin nukkunut pari tuntia ja nyt olin seurannut viimeisen tunnin ajan rakennuksen tapahtumia. Pyk oli lähtenyt muutaman muun entisen salamurhaajan kanssa partioon jonkin aikaa sitten.

Heitin peiton päältäni ja nousin istumaan. Vahingoittunut jalka näytti kamalalta. Se oli mustelmilla, siinä oli haavoja ja Pyk oli lastoittanut sen metallitikuilla ja kankaalla.

Vääntäydyin seisaalleen ja nilkutin mahdollisimman vähän painoa laskemalla kohti pinoa, jossa oli vaatteitani. Puin ne nopeasti ja raahasin itseni sitten ruokapaikalle.

Jalka tuntui pahemmalta kuin happoa kaatuisi jalalle - minkä olen jo kerran kokenut - ja se ei kantanut oikeastaan laisinkaan painoa. Harmi, ettei muodonmuutos ollut korjannut sitä edes jotenkuten. Nyt jos muuttaisin muotoa, saattaisi koko jalka hajota.

Tänään en tehnyt muuta kuin istuin alas ja varastin vieressä istuvalta Kallalta ruokaa. Nainen pyöräytti silmiään naurahtaen.

"Sinä se et sitten koskaan opettele osoittamaan kunnioitusta", hän totesi. Vastasin mitäänsanomattomalla mulkaisulla. Kalla katsahti merkitsevästi jalkaani. "Sattuuko?"

Kohautin olkiani ja siirsin jalkaani niin, että näytti siltä kuin se ei olisi tuntunut miltään. Ynähdin kieltävästi ja olin aikeissa syödä, kun yhtäkkiä tajusin, että minun täytyi päästä vähän kauemmas ruokapöydästä. Pääsin tiputtautumaan alas penkiltä ennen kuin oksensin lattialle - ja melkein tukehduin siihen, koska olin aikeissa parahtaa kivusta silloin.

Tiesin väen katsovan minua, kuka halveksien, kuka huolissaan. En jaksanut piitata siitä.

Tyhjensin vatsani lattialle ja sen jälkeen kellahdin sivulle pidellen vatsaani. Voin kamalan pahoin ja olin todella tietoinen siitä, että huomenna minun pitäisi olla jaloillani ja vieläpä taistelukunnossa - tappokunnossa.

Kukaan ei pitkään aikaan tehnyt muuta, kuin katsoi minua. Viimein Kalla nousi, polvistui taakseni ja sanoi "hakekaa Pyk", todella tavanomaisella äänellä puhumatta erityisesti kenellekään. Taisi olla jo jokapäiväistä, että minulle tapahtui jotain. Silti Kalla vaikutti myötätuntoiselta minua kohtaan.

Myöhemmin, kun Pyk oli katsonut mikä minulla oli, hän ehdotti asiaa, jonka olin jo itse todennut - olin kauhuissani huomisesta. Pelko tulevasta ja jännitys saivat jopa minun vatsani kääntymään ympäri. Huomenna asiat voivat mennä vain täysin pieleen tai täysin oikein. Yksikin virhe ja maa menettäisi valtaistuimen perijättären - ja minä menettäisin henkeni - tai kaikki menisi suunnitellusti ja henkiä menetettäisiin vain Schanin puolelta.

Kirosin kovasti tilaani. Tiesin, että minä olin kaikkein tärkein huomisessa tehtävässä, ja jos en olisi kunnossa, hajoaisi suunnitelma heti alkuun, tai en pystyisi taistelemaan ja kuolisin palatsiin.

Puolilta päivin Kaarti teki lähtöä. Liam ja Robin lähtivät mukana, vaikka Oova jäikin hetkeksi tarkkailemaan Larezin joukkoa, minua ja Pykiä, jotka olimme jääneet vielä varastoon. Nuori nainen kierteli jonkin aikaa varastossa, kunnes lumitiikeri sanoi, että hän voi mennä, ettei täällä kuitenkaan mitään tapahdu. Oova oli epäillyt hetken, mutta lähtenyt silti. Wilfred oli lähetetty samaan paikkaan kuin Iveran Shein-hevonen, jolla Liam ja Robin olivat tulleet Garesjekiin. Kuulemma he olivat jollain Kaartin tutulla. Siellä Wilfred olisi turvassa juhlien ajan, koska häntä ei voisi jättää varastoon yksin eikä ottaa Parelltariin ja Shein, kuten muutkin Kaartin mukana olevat hevoset olivat sen heidän tuttunsa luona, koska hänellä oli talli, eivätkä hevoset olleet voineet olla varastossa.

Cerren vahti minua jatkuvasti sivusilmällä, vaikka hän olikin kaikkien muiden kanssa sivussa keskustelemassa. Pyk oli määrännyt minut lepäämään, mikäli halusin selvitä huomisesta hengissä. Kerrankin olin kuunnellut häntä.

Lopulta koko tila oli tyhjä, sillä Larez oli vienyt entiset palkkamurhaajat ja mukana olevat sinitakit palatsin suunnalle etsimään Schanin väkeä. Varastorakennuksessa olimme enää minä ja Pyk. Poika teroitti kynsiään puutolppaan ja tassutteli ympäri tilaa kissapetona. Ehkä hän yritti vain ärsyttää minua tai hänellä oli älyttömän tylsää.

"Etkö sä voisi vain kantaa mut johonkin lähemmäs palatsia?" murahdin turhautuneena. Pyk kuittasi sanani hännän heilautuksella. Pyöräytin silmiäni ja käperryin tiukemmalle kerälle. "Ei sitten."

En todellakaan ole kärsivällisintä tyyppiä ja Pyk tietää sen. Kohta olisin jo ulkona omin avuin.

Juuri niillä hetkillä Kaartin ensimmäinen ryhmä, Liam, Robin, Kalla ja Kek astuivat Garesjekin porteista sisään prinsessa Alyan ja tämän vartijoiden kanssa. Heitä odotettiin ja väki innostui nähdessään saapuvan joukon. Heille pidettiin paraati ja prinsessan saapumista iloittiin. Kenelläkään ei ollut aavistustakaan siitä, että Alya oli ollut kaupungissa jo useamman päivän ja kaikki tämä oli silkkaa näytelmää. Pimeyden suojissa Alya ja hänen vartijansa olivat hiipineet kaupungista siellä olleen isomman joukon luo odottamaan näyttävää sisääntuloa varten. Kaarti oli vain hiipinyt ulos omia aikojaan. Kaupungin porteilla olevat vartijat olivat auttaneet heidät huomaamattomasti ulos, sillä hekin olivat mukana Alyan suunnitelmissa. Vain Ivera oli jätetty palatsiin, koska salamurhaajat tiesivät, miltä hän näyttää.

Olin kuullut niiltä, jotka oli lähetetty puhumaan Iveralle palatsiin, että se joukko, joka oli väkisin ottanut Iveran mukaansa ja johon kuulunut mies oli ampunut minua, eivät olleet prinsessan väkeä ollenkaan. Alya oli kyllä palkannut heidät etsimään minut ja Iveran, mutta asioiden selvittyä hänelle, siirtyi tuo joukko toisen komennettavaksi, mutta saman tehtävän pariin. Heidät palkkasi kukas muukaan kuin Schan. Joko nuo miehet ovat huonompia kuin antavat ymmärtää tai sitten Schan ei ollut kovin tosissaan käskiessään etsiä meidät.

Samapa tuo, totesin.

"Hei minne sä menet!?" huusin Pykin perään, kun huomasin hänen livahtavan ulos parvella olevan ikkunan kautta. Hän ei vastannut mitään, hävisi vain ulos jättäen minut yksin tyhjään rakennukseen.