Kaupungin Varjo

Luku 3 - Maalitaulut

Kun pääsin majatalon asuntoomme ikkunan kautta, minä vain kaaduin Iveran viereen sängylle.

"Olen ajatellut", hän sanoi yhtäkkiä. "Meidän täytyy mennä puhumaan Kaartille."

"Ei", töksäytin ajattelematta asiaa yhtään sen enempää. Se ei vain ollut mahdollista.

"Mutta-" Ivera aloitti surkean kuuloisena.

"Ei. Jos Kaarti tietää meistä, saavat salamurhaajatkin tietää."

"Jos me ollaan Kaartin kanssa, ne suojelevat meitä", Ivera intti. Nousin istumaan katsoen tiukasti Iveraa. Sitten siristin silmiäni vähän.

"Sä voit kyllä mennä heidän luokseen, mutta siinä tapauksessa saat luvan sanoa mun kuolleen", kivun kuuli niistä sanoista, mutta tarkoitin sitä silti. Minä en näyttäytyisi heille niin pitkään, kuin ei olisi pakko ja emme tiedä kaikkea tarpeellista.

Iverakin nousi istumaan ja katsoi minua silmissään kiukkuinen palo. "Miksi sun on niin vaikeaa pyytää apua?"

Siirsin katseeni muualle toinen kulmahammas esillä. "Avusta ei ikinä ole ollut hyötyä. Aina se eskaloituu johonkin entistä pahempaan. Nytkin me oltaisiin pelkkiä maalitauluja, jos meistä tiedettäisiin", sanoin hiljaa.

"Me ollaan maalitauluja jo nyt", Ivera sanoi äänellä, joka oli vain ja ainoastaan säikähtänyt hänen katsoessaan ikkunaa kohti. Korvani värähti kuullessani pienen narahduksen, jolloin Ivera kiljaisi varoituksen ja heittäytyi kanssani lattialle ennen kuin raolleen jättämästäni ikkunasta lensi nuoli sellaisessa linjassa, jossa se olisi lävistänyt minun ja Iveran kummankin sydämet, jos emme olisi liikkuneet.

Hetkessä liu'uin Iveran alta ja otin veitsen vaatteideni sisuksista valmiina heittämään lähes täydellisillä taidoillani ampujaa kalloon.

"Odota hetki", sihahdin ennen kuin juoksin kohti ikkunaa ja loikkasin avoimen kohdan raosta läpi paikantaen samalla hajun ja kuulon perusteella hyökkääjän. Nuori salamurhaaja ainoan tiellä olevan puun oksalla latasi varsijousen valmiina uuteen nuoleen. Tähtäsin jo ilmassa ja heti kun jalkani osuivat asuntoamme vastapäätä olevan rakennuksen parvekkeen kaiteelle, heitin veitsen sivulla sijaitsevaa puuta kohti. Kun poika ehti vasta huudahtaa kivusta, olin jo hänen edessään oksalla kaksi veitsenkärkeä hänen kaulaansa vasten.

"Kuka sut lähetti?" sähisin hampaat irvessä.

Poika irvisti päin naamaani ja sähähti: "en kerro."

Pyöräytin silmiäni raskaasti huokaisten. "Ai niin, mä ehdinkin jo unohtaa, miten teidän joukossanne toimitaan. 'Mitään ei kerrota, tai kuolema koittaa'. Omapa on häviösi", sähähdin ja painoin veitsiä vasten hänen kaulaansa saaden veren virtaamaan.

"Odota!" poika huudahti. Hymyilin ikävästi ja lopetin painamisen.

"No?" kysyin venyttäen. Poika katseli ympärilleen kuin pakotietä etsien. En voinut uskoa, että Schan luuli tuollaisen kokemattoman typeryksen saavan minut tapettua. Sitten hän puukotti minua nuolellaan. En oikeastaan yllättynyt. Irvistin kivusta ja muutin sen virneeksi ennen kuin lävistin veitsilläni hänen henkitorvensa työntäen pääni hänen kasvojensa eteen. "Mä sain jo haluamani", kuiskasin.

Jo ennen kuin hän oli kuollut, oli Ivera takanani kurottautuen olkani yli.

"Mitä me nyt tehdään?"

Huokaisin syvään, repäisin veitset irti ja laitoin ne paitaani. "Hankkiudutaan tästä eroon ja aamulla me etsitään paikka, jossa Kaarti on piilossa", tiesin, että tulisin katumaan päätöstäni, mutta siitä saattaisi silti olla hyötyä. Nyt kun meitä etsimään lähtenyt murhaaja ei ollut palaamassa, tietäisi Schan, että me olimme kaupungissa.

Me raahasimme ruumiin joen luo ja kaikessa yön pimeydessä heitimme läpi kohdasta, jossa jää oli heikoimmillaan. Sitä ennen Ivera oli tikannut haavat. Mikäli joessa ilmeisesti yhä majaileva lohikäärme ei tulisi syömään ruumista, sen mahdolliset löytäjät luulisivat pojan varmaan hukkuneen ja tikattujen haavojen olevan jostain onnettomuudesta tai jotain.

"Me oltaisiin päästy helpommalla, jos sä et olisi tappanut häntä", Ivera huomautti äänellä, joka ei ollut suoranaisesti syyttävä, mutta ei se niin kovin kilttikään ollut.

"Tuo saattoi olla vain lähtenyt seuraamaan meitä tunnistettuaan meidät tai hänet lähetettiin etsimään meidät, mutta muut murhaajat eivät tiedä meistä. On siis mahdollista, ettei meistä tiedetä nyt kun tuo saasta on mätänemässä kuoltuaan", vastasin hieman epävarmana. Uskoin Schanin tietävän meidän olevan kaupungissa, mutta oli pieni mahdollisuus, ettei hän olisi asiasta täysin varma. Siinä tapauksessa olisimme lähes turvassa.

Ivera hymyili pienesti ja suuteli sitten huuliani hellästi. Varoimme koskemasta toisiamme verisillä käsillämme. Silti Ivera päätti piirtää sormellaan nenälleni punaisen viivan, jonka rautainen haju sai herkän nenäni nyrpistymään. Tönäisin häntä kevyesti.

"Anteeksi aiemmasta. Mä tiedän sun osaavan tämän piileskelyn paremmin kuin mä", hän sanoi hiljaa. Virnistin liioitellun omahyväisesti ja kuiskasin päin Iveran kasvoja: "Niin mäkin tiedän."