Kaupungin Varjo

Luku 16 - Takaisin Solertauhiin

Kun istuin Solertauhin pihapuussa - saman, jonka juurelle kaaduin tappelussa Bresvickiä vastaan - ja tarkkailin erästä ikkunaa, jonka takana näkyi liikettä, tulin ajatelleeksi, että perässänihän olivat vartijat, luultavasti poliisit, Iveran vieneet miehet, joihin luultavasti kuului minua ampunut, Schanin väki ja Kaarti siinä vaiheessa, kun he huomaavat minun lähteneen jälleen.

Alya pitäisi juhlansa ylihuomenna. Siihen asti oli aikaa hoidella Schan, jottei tarvitsisi laatia paljon vaikeampaa suunnitelmaa juhlissa hiippailusta, salamurhaajien murhaamisesta ja prinsessa Alyan suojelemisesta. Toisaalta mikäli surmaisin Schanin vasta juhlissa, voisin heittää syyn vartijoiden niskoille.

En nähnyt kunnolla ikkunasta sisään, joten lähdin kiipeilemään tukevaa oksaa pitkin kohti kartanoa. Pysyin visusti piilossa ja tarkkailin kaikkea. Olin valmis kääntymään kannoillani ja hyppäämään puusta aidan yli.

Näin Schanin astelevan edestakaisin Naimeen entisen työhuoneen kapean ikkunan edessä. Harmiksi en kuullut, mitä hän sanoi, koska kartanossa oli niin paksut äänieristykset. Pystyin kuitenkin lukemaan hänen huuliltaan.

"Perkeleen perkele. Olisi pitänyt tappaa se kakara heti alkuun. Sen takia mie menetin aivan liian monta murhaajaa", hän asteli työpöydän luo ja iski nyrkkinsä sille. "Nyt ne sotkee senkin!" Kuulin juuri ja juuri ne sanat ikkunan läpi.

Käytin tilaisuuden hyväkseni ja loikkasin lähes äänettömästi ikkunalaudalle. Kun Schan tuli vilkaisemaan, mikä rapisteli, olin jo ikkunan vieressä piilossa.

Tottuneesti avasin kartanon ikkunoiden vanhat salvat ulkopuolelta nostamalla ne ohuella metalliliuskalla ylös.

Schanin kiinnitettyä siihen huomiota ja käännyttyä pöydän äärestä, minä seisoin lattialla nojaillen ikkunaan kaikessa rauhassa, tavalliseen tapaani omahyväisenä.

Pienen hetken hän näytti säikähtäneeltä, mutta istui sitten pyörivälle tuolille ja kääntyi ympäri nähdäkseen minut. Hänkin oli pukenut päälleen uhmakkaan johtajan naamion.

"Tiesinhän mie, että ennen pitkää sie saapuisit tervehtimään", hän totesi. Irvistin. "Tulitko sie tervehtimään, antautumaan vai liittymään jälleen meihin?" hän lisäsi.

Hymyilin vinosti, ikävällä tavalla. "Aww, onko sulla jo ikävä mua?" Vilkaisin muualle ja ristin käteni. "Mutta ei. Mä tulin asettamaan uhkavaatimuksen." En huomioinut Schania joka naurahti pilkkaavasti ja epäuskoisena. Suoristauduin, astelin tyynin, tottunein askelin huoneen ovelta katsottuna aivan huoneen perälle.  Schan oli syystä tai toisesta kääntänyt työpöydän ikkunan suuntaiseksi. Kenties se, että se oli suoraan oven edessä sai hänet pelkäämään, että joku vain avaisi oven ja ampuisi hänet heti perään.

Liu'utin kättäni vasten seinää, jonka alapuolella, sen kätköissä ammotti valtava kammio.

"Jos et päätä olla murhauttamatta prinsessaa, mä pidän huolen siitä, että sä menetät henkesi", ilmoitin rauhallisella äänellä. Vilkaisin Schania. "Tai ehkä teen sen itse. Se olisi oikeutettua."

Schan ei piitannut. Hän katsahti häntääni ja korviini ja kohautti olkiaan. "Miten tuossa noin kävi?"

Mulkaisin häntä ja astelin lähemmäs. 

"No, aiotko kuolla?"

"Muista, että olet vain haltija."

Virnistin leveästi ja asuin vielä lähemmäs, kunnes seisoin aivan Schanin edessä terävät hampaat esillä.

"Ja sä olet vain ihminen", sanoin vaarallisen hiljaa. Schan oli sanomassa jotain, mutta hän huomasi silloin, mitä olin tekemässä.

En ehtinyt reagoida, ennen kuin hän tarttui ranteisiini, joista toista vasten olin pitänyt veistä, ja hän heitti minut ylitseen selkä edellä pöytää päin. Murahdin kivusta ja tartuin Schanin ranteisiin tiputtaen veitseni lattialle. Nykäisin Schania ja minun onnistui horjuttamaan minua painavampaa Schania, jotta sain aikaa noustakseni pystyyn.

Olin unohtanut, miten vahva Schan on.

"Kirottua!" ärisin ja loikkasin pöydän yli samalla, kun vedin veitsen paidastani. Viilsin Schania olkapäähän, mutta sain viillon lapaluuni kohdalle siinä samalla. Se ei ollut syvä haava, sillä enimmäkseen Schanin tikarin isku oli vain hajottanut takkini.

Vilkaisin vaivihkaa ikkunaa. Schan oli asettunut sen eteen ja painoi sen nyt kiinni. Minulla oli toinenkin ulospääsy - jos ei lasketa sitä, jossa lähden kulkemaan käytävillä. En vain tiedä, saanko salaoven auki tarpeeksi nopeasti.

Minulla oli vain sekunti aikaa keksiä, mitä tekisin seuraavaksi. Vilkuilin ympärilleni kolme veistä kummassakin kädessäni.

"Sie siis todella luulit voittavasi", Schan naurahti. Kurkustani kohosi murina.

Heitin ensin vain yhden veitsen, sitten kaksi ja lopuksi kolme viimeistä käsissäni ollutta. Kaksi veistä upposi Schanin olkapäihin, yksi hänen rintaansa, tosin kovin heikosti, yksi lensi kokonaan ohi ja loput kaksi osuivat hänen vasempaan jalkaansa. Schan rupesi muina miehinä repimään veitsiä irti.

Otin esille viisi viimeistä veistäni. En ehtinyt heittämään, kun yhtäkkiä Schan syöksyi minua kohti. Loikatessani kiireesti pois tieltä, Schan tarttui jalkoihini ja lensin lattialle. Veitset lensivät käsistäni. Kirosin mielessäni epätoivoisena. Olin nyt aseeton!

Ennen kuin Schan ehti iskeä tikaria selkääni, minun onnistui vääntää itseni vapaaksi ja iskin jalkani Schanin päähän kengänkannat edellä. Sain hetken aikaa poimia äsken menettämäni veitset, tosin viides oli liukunut johonkin toisaalle. Neljä jäljellä.

Käännyin iskeäkseni veitset Schanin lihaan, mutta hän iskikin jalkansa ranteilleni niin lujaa, että luulin niiden murskautuvan, ja hän painoi tikarin kaulalleni. Laskeskelin mahdollisuuksia.

"Viimeisiä sanoja?" Schan sähisi.

Virnistin ja annoin veitsieni tippua käsistäni. "Älä ärsytä kissaa."

Schan näytti todella hämmentyneeltä, mutta sitten hän valahti kalpeaksi tajutessaan, että hänen allaan makasi valtava kissapeto. Hän oli tarpeeksi pöllämystynyt, että pystyin livahtamaan hänen altaan. Aioin hyökätä taas hänen kimppuunsa, mutta tiesin, että tämä saattaisi olla ainoa hetki lähteä.

Raapaisin veitsenterävillä kynsilläni Schanin pään sivua ja syöksyin sitten salaovelle. Läimäisin tassullani katseellani löytämääni vipua ja oven avautuessa raolleen, ampaisin mustaan tyhjyyteen vetäen takajalallani oven kiinni.

Tuhahdin surkeana. Olin menettänyt heittoveitset, jotka minulla oli ollut vuosia. Hakisin ne kyllä joskus, mutta silti se pisti ikävöimään.

Olin loikannut niin pitkälle, että molskahdin suoraan veteen, vaikka takakäpäläni iskeytyikin kivipintaan järkyttävän kovaa. Kolmella ja puolella jalalla lähdin uimaan vedessä häntää apuna käyttäen. Kammion päädyssä olin jo puhki ja minun piti vieläpä sukeltaa, sillä pääsy jokeen oli veden alla piilevän tunnelin toisella puolella. Olin ensimmäisellä kerralla sukeltanut sen kanssa vetäen haavoittunutta Iveraa mukanani. Pystyn siihen kyllä yksinkin.

Keuhkoissani tuntui hirveä paine, kun sukelsin yhä vain syvemmälle, kunnes pääsin tunneliin. Annoin itseni kohota lähemmäs tunnelin kattoa uidessani pimeydessä. Vesi muuttui yhä vain kylmemmäksi, kun pujottauduin matkan varrella olevien veden lämpöä säätelevien verkkojen läpi.

Kohta pinnalla, vannoin itselleni. Ihan kohta.