Kaupungin Varjo

Luku 6 - Petetty

Herätessäni makasin varastorakennuksen lattialla olevalla patjalla. Olin ihmismuodossa ja päälleni oli sentään heitetty viitta, joka lämmitti ja peitti alastoman kehoni Kaartin pervoilta jäseniltä.

Haistoin ympärilläni Kallan, Wylanin ja kaikeksi hämmästyksekseni Kekin, toisen ryhmän johtajan. Tajusin pian, että hän oli se, joka oli pudottanut minut katolta.

Ennen kuin kukaan ehti huomata minun heränneen, muutin taas muotoani, tosin vaivoin, sillä olin täysin lopussa, mutta silti pystyin nousemaan jaloilleni ja ärisemään joukolle. Katseeni kertoi taas kaiken.

Ja mitähän peliä tämä on? Miksi olen täällä?

"Tiesin sinun yrittävän mennä sille kartanolle. Ei tarvinnut tehdä muuta kuin lähettää juuri sopivasti tänne saapunut ja sinulle vielä tarpeeksi tuntematon Kek etsimään sinut. Ivera tosin on hukassa - ja veljeni poikaystävineen", Wylan puhui rauhassa. Paljastelin hampaitani vain entistä pahemmin.

He ovat turvassa. Ainakin olivat ennen kuin tuo ampui mua! sähisin. En tiennyt ihan varmasti, ymmärsivätkö he sanojani, mutta sillä ei ollut väliä.

"Yhdessä talossa murhattiin perhe. Tiedätkö jotain asiasta?" Kalla kysyi. Kerrankin tuollainen kysymys ei ollut syytös, vaan aito kysymys. Heilautin korvaani.

Juuri sitä olin korjaamassa, kun Kek tuli tielle.

Ponkaisin liikkeelle ja vieläkin nopeammin kuin kukaan ehti huomata, syöksyin jo kohti ovea. Olin liian nopea, jotta kukaan olisi saanut minua käsin kiinni. Silti riitti sattumalla heitetty köysi, jonka päähän nopeasti solmittu lenkki meni kaulani ympärille. Ärähdin ja pysähdyin kuin seinään. Oli turhaa yrittää irrottautua, sillä lenkki oli tehty niin, että se vain kiristyi, mitä enemmän vedin.

Kun Kek, Kalla ja Wylan tulivat luokseni, köyttä pitelevällä Kimillä oli täysi työ pitää minut aloillani, sillä halusin kynsiä etenkin Wylanin kappaleiksi. Onko tämä jokin kosto hänen äitinsä murhasta? Vai ihan kaikesta?

Te petitte mut! En ikinä olisi tullut kertomaan olevani hengissä, jos olisin tiennyt teidän tekevän näin! Olen yrittänyt kaikkeni ollakseni hyvä ihminen - tai haltija - mutta silti se ei onnistu, koska kukaan ei anna mahdollisuutta mulle.

Wylan ymmärsi kaiken sen, mitä halusin sanoa, ja hän myös huomasi epätoivon silmissäni ja sen, että asentoni ei enää ollut uhmakas, vaan olin kyyryssä, koska en enää jaksanut pitää itseäni pystyssä.

"Minä en ole pettänyt sinua. Kukaan meistä ei ole. Kun sinä lähdit Verwasista, Ivera, Liam ja Robin lähtivät perääsi, jotta et joutuisi kulkemaan yksin. Ne halusivat sinut takaisin, muttet halunnut palata. Siksi Ivera lähti kanssasi. Se uhrautui seuraamaan sinua, vaikka tiesikin, mitä oli vastassa. Kun Liam ja Robin palasivat kotiin ilman teitä kahta, lähdin heti Wernan puheille. Uhrasin asemani ja koko työni lähteäkseni etsimään teitä. Niin teki Kallakin. Emmekä tehneet sitä vain Iveran vuoksi, vaan myös sinun. En voinut antaa sinun jäädä taas niiden murhaajien käsiin sen jälkeen, mitä ne ovat sinulle tehneet. Sen jälkeen, kun ne pääsivät minun ohitseni vartiossa ja miltei tappoivat sinut, ei sen jälkeen, kun minä päästin sinut suoraan niiden käsiin. Enkä sen jälkeen, mitä ne laittoivat sinut tekemään äidilleni."

Katsoin Wylania silmiin ja lopulta kaaduin maahan, kun jalkani pettivät. En ollut nukkunut koko viikkona satunnaisia lyhyitä hetkiä lukuun ottamatta ja kaikki se, mitä olin tehnyt viimeaikoina, oli todella raskasta sekä henkisesti että fyysisesti. Magiani oli aivan lopussa ja henkisesti olin niin hajalla, että se, mitä Wylan sanoi, sai minut melkein itkemään.

"Sen takia, mitä kaikkea olen uhrannut ja mistä sinä olet selvinnyt, en halua sinua enää mukaan tähän", Wylan sanoi vielä. Katsoin häntä vain sumein silmin ja huokaisin syvään. Se oli luovuttamisen merkki. En aikonut jättää Kaartia yksin etsimään salamurhaajia, mutta aioin ottaa tauon. Viis Curosta, viis kaikesta. Minä halusin pienen hetken tauon.

Kalla asteli lähemmäs minua ja otti köyden pois kaulastani.

"Ennen kuin Timitri kuoli, hän velvoitti minut varmistamaan sinun pysyvän hengissä. Lupaa siis, ettet puutu tähän", hän sanoi, Katsoin häntä silmiin ja irvistin pienesti. Silti soin hänelle silmäyksen, joka toimi lupauksena.

Kampesin itseni käpälilleni ja pakotin itseni kävelemään ylväänä ovelle. Kukaan ei enää estellyt minua.

Kun olin päässyt tarpeeksi lähelle aiempaa asuinpaikkaa, paikansin Robinin, Liamin, Iveran ja Wilfredin hajut ja lähdin seuraamaan niitä samalla kun pidin silmällä kaikkea, joka viittaisi Schanin salamurhaajiin. En todellakaan antaisi kenenkään löytää uutta majoitustamme.

Väsymys painoi joka askeleella enemmän ja tajusin jossain vaiheessa, että minun oli aivan pakko levätä.

Pakkasessa ja keskipäivän ruuhkassa vajosin erään talon katolle makaamaan raskaasti puuskuttaen. Tajusin käpälieni tärisevän. Niin ei ollut tapahtunut aikoihin. Aikoihin en ollut ollut näin väsymys. Uni tulisi siis todellakin tarpeeseen ja jos Kaarti hoitaisi asioita, minulla olisi hetki vapaa-aikaa. Jos vain siis egoni kestäisi jotain sellaista.

Pakotin itseni taas käpälilleni ja jatkoin matkaa yhä vain huonommilla loikilla, jonka takia minun oli lopulta aivan pakko laskeutua maan tasalle juoksemaan. Puikkelehdin väen seassa välittämättä katseista.

Viimein löysin majatalon, johon Iveran ja muiden haju johti ilman, että he olivat tulleet ulos. Sinne he siis olivat majoittuneet. Kiipesin jonkun talon kattotikkaita ylös ja loikkasin kömpelösti majatalon yhdelle parvekkeelle ja siltä toiselle. Majatalo oli aivan Garesjekin laitamilla ja sen toisella puolella avautui iso piha.

Kiersin parvekkeita pitkin pihan puolelle, kunnes löysin erään parvekkeen, jonka ovi oli ihan vähän raollaan ja sisältä kantautui tutut hajut.

Varovaisin askelin laskeuduin alas parvekkeen kaiteelta, tönäisin oven auki ja raahustin olohuoneeseen, jossa sohvalla istui koko muu porukka. Wilfrediä ei näkynyt, mutta haistoin hänen hajunsa yhden valkoisen oven takaa. Kylpyhuone.

"Lähetin sen suihkuun", Ivera kertoi huomattuaan katseeni. En jaksanut edes nyökätä, kaaduin vain lattialle.

Ivera oli hetkessä pystyssä ja liukui polvillaan luokseni. Hän nosti päätäni ja painoi otsansa kuonolleni.

"Lepää sä vain. Mä hoidan Wilfrediä niin kauan, että keksimme, minne se viedään", hän sanoi hiljaa ja suuteli nenänpäätäni. Kehräsin väsyneesti ja ennen kuin huomasinkaan, vaivuin syvään uneen.